Toissa viikonloppuna kävin Pilvin luona Jyväskylässä ja oli kyllä aivan mahtavaa viettää laatuaikaa rakkaan isosiskon kanssa! Viikko sitten kyläilin Alman luona Espoossa ja näin pitkästä aikaa myös Iidaa, joka oli saapunut sinne Joensuusta. Nyt tulin kolmen viikon tauon jälkeen kotiin ja käytiin tänään katsomassa serkun pientä tyttövauvaa. Voi että miten kiitollinen oon kaikista upeista ihmisistä, jotka Jumala on johdattanut mun elämään!
Aika kuluu ihan järjetöntä vauhtia. Oon viettänyt nyt kuusi viikkoa Kansanlähetysopistolla, mikä tuntuu samalla sekä todella pitkältä että lyhyeltä ajalta. Lyhyeltä siinä mielessä, että mulla on sellanen fiilis kuin olisin tuntenut suurimman osan ihmisistä jo monta vuotta! Oon älyttömän kiitollinen, että oon saanut tutustua niin mahtaviin ihmisiin! Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani paikassa, jossa saan olla täysin oma itseni ja tuntuu siltä, että oikeesti kuulun joukkoon. Aamuisin ei ahdista herätä (vaikka vähän väsyttääkin) eikä oo muutenkaan ollut sellaista arkipäiväistä ahdistusta iltaisin, mihin jouduin tottumaan lukioaikana.
Elämä opistolla ei tietenkään ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. On ollut hetkiä, jolloin on ahdistanut niin paljon, että on ollut vaikea hengittää. On ollut hetkiä, jolloin on alkanut itkettää kesken luennon ja hetkiä, jolloin on ollut pakko lähteä yksin kävelemään metsään. Kuitenkin ottaen huomioon mun murehtijaluonteen noita hetkiä on ollut poikkeuksellisen vähän!
Viime tiistaina Roosan kuolemasta tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Kyseinen päivä oli myös mun uuden rakkaan ystävän syntymäpäivä. Voitte varmaan kuvitella, miten ristiriitaiset fiilikset mulla oli! Olisin halunnut viettää koko päivän yksin jossain muistelemassa Roosaa ja käsittelemässä omia tunteitani mutta paikassa, jossa on koko ajan kaikenlaista ohjelmaa ja ihmisiä ympärillä se oli lähes mahdotonta. Illalla pääsin viimein rukoilemaan yksinäisyyteen, mikä teki todellla hyvää! Kuuntelin sielunsisko-soittolistaa ja yritin ymmärtää. Olisin halunnut itkeä, mutta kyyneleiden tilalla oli epämääräinen ahdistus, syyllisyys ja ihan liian monta kysymystä.
Kun oma ymmärrys ei riitä, on turvallista ja lohdullista polvistua Jumalan eteen ja riippua kiinni Raamatun lupauksissa. Tässä maailmassa ja mun elämässä ei ole mitään muuta kestävää kuin Jumalan sana. Ihmiset ja ihmissuhteet muuttuu ja tunteet vaihtelee, minkä takia haluankin rakentaa mun elämän yksin Jumalan varaan. Kristuskalliolla ei tarvi pelätä myrskyä. Vaikka menettäisin kaiken maallisen mutta mulla olisi Jeesus, multa ei puuttuisi oikeesti mitään.
"When we have nothing left but God, we discover that God is enough"
