never alone

Mun pää on ollut viime päivinä niin täynnä ajatuksia, että oon pelännyt sen räjähtävän. Oon ajatellut taas vaihteeks ihan liikaa. Oon itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin. Oon itkenyt, koska maailmassa on niin paljon pahuutta, kipua ja kärsimystä. Oon itkenyt pettymyksestä ja ikävästä. Oon itkenyt, koska en halua päästää irti. Pelkään muutoksia. Pelkään hyvästejä. Joskus pelkään itseänikin ja tunteitani, jotka ottaa liian helposti musta täyden vallan. Tunteita, jotka pitää mut hereillä öisin ja vie päivisin kaikki voimat.

Vihaan sitä, etten pysty täyttämään mun tavoitteita ja elämään niinkuin haluaisin. Oon yrittänyt vähentää mun puhelimen käyttöä ja parina päivänä siinä onnistuinkin. Nyt oon kuitenkin taas samassa tilanteessa kuin aiemmin. Mä en hallitse mun puhelinta vaan se hallitsee mua. Vihaan sitä, tunnetta kun aivot ja sydän on riipaisevassa ristiriidassa keskenään. Vihaan sitä, että välillä kaipaan muiden ihmisten hyväksyntää niin paljon, että sattuu. Vihaan sitä, että vaadin itseltäni ja muilta liikaa. Vihaan sitä, että välitän joistan ihmisistä enemmän kuin ne musta.

Mun elämä on tällä hetkellä järkyttävää vuoristorataa. Sitä se on kylläkin tainnut olla aina - ainakin jos mun vanhoihin päiväkirjamerkintöihin on luottamista. On hetkiä, jolloin rakastan elämää. Mun sydän on täynnä kiitollisuuta ja rakkautta. Hyväksyn itseni ja musta tuntuu, että muutkin hyväksyy mut. Tulevaisuus on täynnä ihania mahdollisuuksia ja menneisyydestä on mielessä valoisat muistot. Nauran ja hymyilen paljon. Oon täynnä energiaa ja nautin pienistäkin asioista. 

Valitettavasti on myös toisenlaisia hetkiä. Hetkiä, jolloin on vaikea saada henkeä. Sydäntä puristaa ja vatsassa tuntuu oudolta. Sängystä on vaikea nousta. Itkettää, ahdistaa ja pelottaa. Selviytymisennuste on todella heikko ja pienetkin asiat näyttää ylivoimaisilta. Tuntuu siltä, ettei kuulu minnekään ja peiliin katsominen tekee kipeää. Pimeimpinä hetkinä, kun sydämessä myrskyää, on vaikea nähdä valoa.Tuntuu siltä, ettei kukaan ymmärrä, koska ei ymmärrä oikein itsekään itseään. Jos noina hetkinä on tarpeeksi rohkeutta avata suu ja kertoa totuus jollekin, valo alkaa tulvia synkän pilviverhon takaa. Pahin tunne tässä maailmassa on yksinäisyys. Kaiken muun tuskan voi ainakin jollain tasolla jakaa toisten kanssa, mutta kun tuntee olevansa oikein todella yksin, ei apua löydy mistään.  

Onneksi tiedän, ettei Jeesus jätä eikä hylkää edes pimeimpinä hetkinä, vaikka siltä joskus tuntuisikin. Jeesus ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Jos mulla ei olisi Jeesusta, en tiedä missä olisin nyt. Mä toivon koko sydämestäni, että jokainen vois oppia tuntemaan Hänet, joka rakastaa niin paljon, ettei ihmisjärki riitä sitä käsittämään. Mä toivon, että jokainen vois ymmärtää, ettei Jeesuksessa oo kyse uskonnosta, joka sitoo ja kahlitsee vaan henkilökohtaisesta suhteesta täydelliseen rakkauden lähteeseen, mikä tekee ihmisen todellisesti vapaaksi. Tiedän, että tää saattaa kuulostaa susta hullulta, mutta mä voin luvata sulle, että jos avaat sydämes Jeesukselle, tuut tietämään, että Jeesus on ainoa tie, totuus ja elämä. 

maratoonipostaus

Reilu viikko sitten oltiin tosiaan Iidan kanssa Live Aid Uusi Lastensairaala -konsertissa Helsingissä. Netistä löytämissäni ohjeissa sanottiin, ettei konserttiin saa ottaa ammattimaista kameraa, joten jätin järkkärini hotellille. Siitä johtuen illan kuvasaldo oli todella vähäinen.Vesisateesta ja pienistä äänentoisto-ongelmista huolimatta ilta oli ihana ja ikimuistoinen, mistä suurin kiitos kuuluu parhaalle seuralle. Aamulla syötiin loistava hotelliaamiainen ja laulettiin huoneessa niin kovaa, että naapurit varmasti tykkäs. Kiitos siis vielä kerran rakas Iida mahtavasta yo-lahjasta! 

 Alkuviikosta suunnattiin Pilvin kanssa Ylöjärvelle viettään Essin kanssa MEP-laatuaikaa. Käytiin iltakävelyllä, katsottiin elokuva, jonka aikana itkin melkein koko ajan sekä kierrettiin läpi Ikea ja Ideapark. Rahaa kulu enemmän kun piti, mutta kerrankin ostin oikeesti hyödyllisiä asioita! Oli kyllä ihan parasta olla pitkästä aikaa yhdessä. On ihanaa, että edes jotkut asiat ja ihmissuhteet ei muutu, vaikka aikaa kuluu. 

Viime viikonloppu vietettiin joukkuekavereiden kanssa Kalajoella beachfutis-turnauksessa. En oikein keksi sanaa, jolla kuvaisin tätä reissua. En olis uskonut, että yhteen viikonloppuun voi mahtua niin paljon erilaisia tunnetiloja ja kokemuksia. Upeita auringonlaskuja, hyvää ruokaa, naurua ja kyyneleitä, iloa ja pettymyksiä. liian lyhyitä yöunia, syvällisiä keskusteluja keskellä yötä autossa, tanssimista ja hyvää musiikkia, Anna Abreu ja Teflon Brothers sekä paljon paljon muuta. Kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta kokonaisuudessaan reissu oli erittäin hyvä (ei sentään täydellinen). Kiitos Children of Jones and Moore, ootte parhaita ♥♥

Kalajoelta jatkoin matkaa perheen kanssa Leevin luokse, josta palattiin Kauhavan ja Ähtärin kautta tänään kotiin. Sillä aikaa kun pienimmät sisarukset hurjasteli Powerparkissa, me kierrettiin Samun, iskän ja äidin kanssa Kauhavan nähtävyyksiä, joita oli wikipedian mukaan mm. Raijan grilli, puukkotehdas ja RoadHouse XD Onnittelut ja kiitokset sulle, jos jaksoit lukea tän postauksen loppuun asti.