perjantai 30. syyskuuta 2016

Nobody can fix me if I'm part of the problem

Siitä on ihan liian kauan, kun oon viimeks istunut rauhassa tietokoneen ääreen, laittanut kuulokkeista musiikin täysille ja vaan alkanut kirjoittaa. Antanut ajatusten juosta ja kyynelten valua poskille.

 Välillä tuntuu siltä, että tää elämä on pelkkiä vaatimuksia ja pelkkää suorittamista. Pitäis kasvaa, pitäis kehittyä, pitäis olla luova, pitäis olla sosiaalinen, pitäis olla rohkea ja pitäis olla tehokas. Pitäis urheilla, pitäis syödä terveellisesti ja pitäis näyttää hyvältä. Pitäis tehdä sitä mitä rakastaa ja rakastaa sitä mitä tekee. Pitäis tavoitella unelmia ja elää hetkessä, pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Pitäis olla kiitollinen ja pitäis olla positiivinen, vaikka ainut asia mitä tekis mieli tehdä olis juosta pakoon. Pakoon maailman vaatimuksia ja ennen kaikkea itseään.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin ymmärrän olevani itseni pahin vihollinen. Kukaan ei vaadi multa niin paljon kuin minä. Kukaan ei usko muhun niin vähän kuin minä. Kukaan ei halveksi mua niin paljon kuin joskus halveksin itseäni. Ulospäin oon aina pärjännyt hyvin. Oon pärjännyt koulussa, oon pärjännyt futisjoukkueessa, oon pärjännyt ihmissuhteissa. Silti en oo koskaan ollut tyytyväinen itseeni ja omiin suorituksiini. Se on surullista ja piinaavaa. Jos saisin muuttaa yhden asian itsessäni, muuttaisin sen tavan, jolla näen itseni. Ja sen muuttaisin monessa muussakin ihmisessä, koska tiedän etten todellakaan oo ainoa, joka kipuilee tällaistena ajatusten kanssa. Miksi me näemme niin paljon kauneutta ympärillämme ja niin vähän itsessämme? Miksi olemme niin armottomia sekä itseämme että muita kohtaan? 

Niin moni ihminen on yksinkertaisesti murtunut kaikkien vaatimusten ja itsesyytösten alle. Joka 40. sekunti jonkun voimat loppuvat kesken ja sen seurauksena satojen muiden maailma romahtaa. Viime viikolla tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun sain tiedon, että yhden rakkaimman ystäväni elämä oli päättynyt tavalla, jota kukaan ei ollut osannut odottaa. Huomenna menen yksiin hautajaisiin, joita vietetään samasta sydäntäsärkevästä syystä. En ole itkenyt kunnolla aikoihin, mutta oletan että huomenna kyynelhanat aukenevat toden teolla. Elämä on niin haurasta. Ihmisillä on niin paha olla. Ja minä olen välillä niin syvällä omissa ongelmissani, jotka ovat oikeastaan vain oman mieleni tulosta, että suljen silmäni toisten ihmisten hädältä. Sen tajuaminen on musertavaa. Itsekeskeinen elämä on kaikkein tyhjintä.

Välillä huomaan vajoavani siihen merkityksettömyyden valtamereen, jossa suuri osa maailman ihmisistä elää. Ei ole muuta kuin tämä hetki, josta on otettava kaikki irti. Onnellisuus on löydettävä keinolla millä hyvänsä, koska jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, eikä ole olemassa muuta kuin tämä silmin nähtävä todellisuus, elämän tarkoitus on kaiketi olla mahdollisimman onnellinen. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Mites sitten jos asiat eivät mene putkeen. Jos ei osaa olla onnellinen? Jos ei ole ketään, jota rakastaa ja joka rakastaa? 

Suoraan sanottuna en ihmettele, miten niin monet ihmiset väsyvät. Jos en saisi jatkuvasti kokea Jumalan rakkautta, anteeksiantoa ja hyväksyntää, en jaksaisi elää. Tieto siitä, etten ole täällä sattumalta, että minun elämälläni on merkitystä ja että vaikeillakin asioilla on tarkoituksensa, antaa minulle toivoa ja voimaa synkimmilläkin hetkillä. Tieto siitä, että minua rakastetaan niin paljon, että maailmankaikkeuden Luoja kuoli puolestani, antaa sydämeeni sellaisen ilon, jota ei voi sanoin kuvailla. Vaikka en aina tunne Jumalan läsnäoloa ja joskus joudun epäuskon valtaan, tiedän ettei Hän koskaan poistu viereltäni. Vaikka minua pidettäisiin uskoni takia outona ja joutuisin kokemaan ulkopuolisuutta, en koskaan luopuisi siitä. Jeesus on parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. ja toivon koko sydämestäni, että sinäkin joka tätä luet, voisit oppia tuntemaan Hänet, joka voi ja tahtoo antaa sulle tulevaisuuden ja toivon. Hänen silmissään olet täydellinen juuri tuollaisena kuin oot. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

uusi elämä

Oon kyllä taas ollut maailman saamattomin bloggaja, pahoittelut! Edellisestä postauksesta on kulunut jo kuukausi ja mun elämä on muuttunut aika radikaalisti sinä aikana. Elämä uudessa kodissa, uudessa kaupungissa ja uudessa koulussa on tuonut mukanaan paljon kaikkea uutta. Uusia paikkoja, uusia ihmisiä ja uusia kokemuksia. Iloja ja suruja, itkua ja naurua, pelkoa ja pelkojen voittamista. En olis ikinä uskonut sopeutuvani näin hyvin ja näin nopeasti näin suureen kaupunkiin. Jo kolmen viikon jälkeen voin kutsua Helsinkiä kodiksi. Suurin kiitos kuuluu tietysti Jumalalle, mutta toinen merkittävä tekijä mun nopeaan kotiutumiseen on kämppikset. Maailman parhaat sellaiset. En millään voi uskoa, että vuosi sitten en tuntenut heistä kumpaakaan, koska nyt musta tuntuu ihan siltä kuin oltais tunnettu aina.  Tykkään myös mun uudesta koulusta ja opiskelukavereista tosi paljon. Vaikka välillä oon ihan kriisissä sen suhteen, että onko musta opettajaksi, opiskelu on ainakin tuntunut tähän mennessä tosi mielekkäältä, koska opiskeltavat aiheet on sellasia, jotka mua oikeesti kiinnostaa. En malta odottaa mitä kaikkea uutta pääsen oppimaan! 


Yritän nyt ihan oikeesti vähän kiristää tätä postaustahtia. Jos en ehdi kirjoitella sen enempää, kuvia julkaisen ainakin. Helsinki on täynnä toinen toistaan upeampia paikkoja, enkä malta oottaa että pääsen kunnolla kuvailemaan täällä. Kiitos kun jaksatte mun laiskuudesta huolimatta pysyä kuulolla!