Tää kesä on ollut kaikkea muuta mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin olevani yksinäinen ja ahdistunut. Kuten niin usein ennenkin, pelkoni olivat jälleen turhia. Tänä kesänä oon ehtinyt viettää kunnolla aikaa perheen ja ystävien kanssa. Oon päässyt nauttimaan maaseudun rauhasta ja kesäisen Helsingin sykkeestä, hitaista aamuista ja lämpimistä kesäilloista. Oon yrittänyt parhaani mukaan elää hetkessä ja hukuttaa epämiellyttävät tunteet ja ajatukset uusiin seikkailuihin ja arjen pieniin ilonaiheisiin. Arki on ollut enimmäkseen ihanan stressitöntä ja täynnä vapautta, lämpöä ja auringonpaistetta.
Viime päivät on kuitenkin olleet vaikeita. Oon ollut (ja oon tälläkin hetkellä) täynnä sellasta rauhatonta levottomuutta, jota tää kuumuus (tuulettimetkin loppu kaikista kaupoista ja asunto on kuin sauna) ja huonosti nukutut yöt ei yhtään helpota. Musta tuntuu, että oon koko kesän paennut hiljaisuutta. Oon aina kuvitellut osaavani nauttia yksinäisyydestä, mutta omien ajatusten ja käsittelemättömien tunteiden kohtaaminen ei olekaan mulle kovin helppoa. Oon tän kesän aikana taas monta kertaa törmännyt siihen, miten helposti rakennan oman arvoni ja onnellisuuteni ulkoisten tekijöiden varaan. On piinaavaa tajuta, miten kovasti janoankaan muiden hyväksyntää, ja miten väärille poluille se tunne-elämän ohjaakaan. Oman arvokkuuden etsiminen muista ihmisistä ja omista onnistumisista johtaa parhaimmillaankin vain hetkelliseen tyytyväisyyden tunteeseen, jota seuraa ennemmin tai myöhemmin kammottava tyhjyys. Pahimmillaan tuloksena on jatkuva pettymysten kierre, joka särkee sydämen ja vääristää minäkuvan vieden elämänilon ja rohkeuden mennessään.
Epävarmuus ja itsensä vähätteleminen tulkitaan usein nöyryydeksi, mutta kun asiaa tarkastelee syvällisemmin, on helppo todeta asian olevan täysin päinvastoin. Ainakin mun on myönnettävä, että omalla kohdallani kyse on pohjimmiltaan itsekkyydestä ja ylpeydestä. Mitä epävarmempi olen, sitä sitkeämmin ajatteluni ja myös toimintani pyörii oman napani ympärillä ja sitä enemmän käytän aikaani ja rahojani itseni hyväksi. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että itsestä huolehtiminen olisi paha asia, mutta jos elämän painopiste on pelkästään siinä, ollaan pahasti eksyksissä. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, omien kokemusteni perusteella itsekäs elämä on loppujen lopuksi todella tyhjää ja merkityksetöntä.
Mielestäni elämässä pahinta eivät ole vaikeudet tai voimakkaat kipeät tunteet. Niitäkin ahdistavampaa ja pelottavampaa on epämääräinen rauhattomuus, merkityksettömyyden tunne ja tyhjyys. Uskon, että jokainen meistä kamppailee tämän ongelman kanssa enemmän tai vähemmän. Toiset ovat parempia pakenemaan sitä kuin toiset. Mitä kiireisempänä itsensä pitää, sitä todennäköisemmin tyhjyyden huudon sisimmässään saa vaiennettua. Ja kun huuto vaikenee, on helppoa kuvitella kaiken olevan hyvin. Mutta jos uskaltaa pysähtyä hiljaisuuteen tarkkailemaan omaa sisintään, on myönnettävä että mitkään ulkoiset asiat eivät voi ratkaista tyhjyyden ongelmaa. Kaikki ulkoinen on niin katoavaista. Emme voi rakentaa elämäämme alati vaihtuvien olosuhteiden tai toisten ihmisten varaan. Mikä siis avuksi?
Mielestäni paras selitys ja myös ratkaisu meitä piinaavalle tyhjyyden tunteelle löytyy Raamatusta. Rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyy todella paljon syvää viisautta, eikä ihme että Jeesus sanoo sen olevan tärkein kaikista käskyistä. " -- rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi'. Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä." Mark. 12:30-31 Näihin sanoihin kätkeytyy onnellisen elämän salaisuus. Jumala on luonut meistä jokaisen ainutlaatuiseksi ja upeaksi yksilöksi, jotka puhkeamme täyteen kukkaan vain elämällä yhteydessä Luojamme kanssa. Hänen täydellisen rakkautensa läsnäolossa pelko ja rauhattomuus katoavat. Vain Hän voi täyttää sisäisen tyhjyytemme ja antaa meille todellisen merkityksen jokaiseen elämämme hetkeen. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." 1. Joh. 4:19. Kun ymmärrämme, miten käsittämättömän suuri Jumalan rakkaus on meitä kohtaan, saamme voiman rakastaa Häntä ja sitä kautta myös lähimmäistämme niinkuin itseämme. Onnellisen elämän salaisuus on rakkaus. Jumala on rakkaus. Onnellisen elämän salaisuus on siis yhteys rakkauden lähteeseen eli Jumalaan.
"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä." 1. Joh. 4:10-12
