Kun katson näitä kuvia ja mietin viime viikonloppua, en voi kieltää maailman ja elämän kauneutta. Samalla sydäntäni riipaisee, kun mieleen tulvii toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita läheltä ja kaukaa. Niin paljon kaunista. Niin paljon tuskaa ja kipua. Miten vaikealta välillä tuntuukaan löytää tasapaino näiden ääripäiden välillä.
Tätä päivää on leimannut suru ja ikävä. Tänään kuvasin elämäni ensimmäiset hautajaiset, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Tänään tulee myös kuluneeksi viisi vuotta rakkaan ystäväni Roosan kuolemasta. Viisi vuotta siitä, kun kesken koeviikon sain kuulla uutisen, joka hetkeksi vei pohjan jalkojeni alta. Tavallinen arkipäivä muuttui silmänräpäyksessä epätodelliseksi painajaiseksi. Ajoin tummansinisellä skootterilla kotiin itkua pidätellen ja yritin pysyä tiellä. Kotona sain vaivoin kerrottua isälle, mitä oli tapahtunut ääneni sortuessa kyyneliin. Isä sulki minut syliinsä ja romahdin täydellisesti. En itke kovin helposti, mutta syyskuussa 2013 itkin tuntikausia. Makasin yksin pimeässä huoneessa ja ajattelin, ettei tuska koskaan katoaisi. Olin menettänyt ystävän, joka oli ymmärtänyt minua paremmin kuin kukaan toinen. Ystävän, jota olin saanut kutsua sielunsiskoksi. Ystävän, jonka kanssa olimme vuoroin pelänneet ja vuoroin odottaneet innolla tulevaa. Yhtäkkiä tunsin olevani niin yksin - seuranani vain syyllisyys ja ikävä. Normaalin elämän jatkuminen tuntui utopistiselta. Vaikka olisin vain halunnut olla yksin suruni kanssa, oli pakko raahautua kouluun, kirjoittaa koepaperille yhdentekevältä tuntuvia asioita ja katsoa ihmisiä silmiin. Elämäni oli kokenut siihen astisen taipaleeni kovimman iskun, mutta maailma ympärilläni jatkoi kulkuaan kuin mikään ei olisi muuttunut. En millään voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Enkä ymmärrä vieläkään.
Viisi vuotta. Samaan aikaan niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika. Osa haavoista on kasvanut umpeen ja osa arvista on haalistunut kokonaan. Uusiakin on tullut ja varmasti niitä on luvassa lisää, minkä ajatteleminen saa välillä sydämen täyttymään kauhusta. Miten paljon tuskaa voi pieni ihminen jaksaa kantaa? Kun välillä arkipäivän tavalliset haasteet ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta, niin miten vielä isommista voi selvitä? Ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut, miten kaikkein järkyttävimmistäkin kokemuksista huolimatta ihmiset jatkavat elämäänsä ja saavat jostain voimaa etsiä valonpisaroita kaiken synkkyyden keskellä. Rakas mummini sanoi tänään puhuessamme surusta, että ajan kuluessa kiitollisuus valtaa surulta ja ikävältä alaa. Kiitollisuus siitä, että on saanut elämältä niin ihmeellisen lahjan - ihmisen, jonka menettäminen sattuu ihan helkkaristi. Mitä enemmän tuntee kipua, sitä enemmän kai tietää rakastaneensa.
Ja mikä voima onkaan jälleennäkemisen toivossa! Minkä lohdutuksen sydämeen tuovatkaan Jeesuksen sanat "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Miten turvallista onkaan, kun saa omalla pelosta vapisevalla kädellänsä tarttua tuohon kuoleman voittaneen kuninkaan naulojen lävistämään käteen. On ihmeellistä kun saa luottaa siihen, että mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, sitä ei tarvitse koskaan kohdata yksin.
Katson ulos ikkunasta kyyneleiden valuessa poskilleni. Tänään taivaskin itkee yhdessä kaikkien surevien kanssa. Jossain toisaalla aurinko yhtyy onnellisten nauruun. Tänään saat olla surullinen, jos siltä tuntuu. Saat itkeä yhdessä itkevien kanssa. Saat myös olla iloinen ja onnellinen, eikä sinun tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. "Aika on itkeä ja aika nauraa." Välillä elämä heittää meitä ääripäästä toiseen ja toivottavasti joskus löydämme myös kultaisen keskitien.
