maanantai 1. lokakuuta 2018

älä luovuta

Elämä on kyllä ihmeellistä. Välillä sitä tulee käytyä tunneskaalan syvimmissä syövereissä ja seuraavassa hetkessä fiilikset voi olla ihan päinvastaiset. Viikko sitten makasin ahdistuneena itkemässä lattialla, kun kandin aiheuttama stressi tuntui musertavan minut alleen. Ajattelin, etten ikinä saisi mitään järkevää aikaan ja harkitsin jo vakavissani opiskelujen lopettamista. Stressi sai kaikki järkevät ajatukset katoamaan päästäni ja syöksi minut täydellisen epätoivon valtaan. Tunsin olevani umpikujassa, josta ei ole mitään tietä ulos. Jossain alitajunnassani kolkutti hiljainen ääni, ettei asiat oikeasti niin huonosti ole ja syvällä sisimmässäni tiesin, että toivoa on. Tunnemaailmani huusi kuitenkin täysin päinvastaista viestiä, kuten niin monesti ennenkin. 

Meillä on kämppisten kanssa tapana rukoilla aina iltaisin yhdessä. Tuona iltana olin niin ahdistunut, että olisin halunnut skipata rukoilemisen ja mielummin jäänyt yksin rypemään itsesäälissä ja epätoivossa. Onneksi en sitä tehnyt. Siirryin makaamaan olohuoneen lattialle ja sanoin, että mulla ei oo nyt kyllä mitään sanottavaa. Kämppikset hoiti rukoilemisen ja kyynisenä ajattelin, ettei tästä nyt mitään hyötyä ole. Oon vaan yksinkertaisesti liian tyhmä saamaan sitä typerää kandia tehtyä, ja sehän on täysin oma ongelmani. 

Seuraavana aamuna lähdin Vammalaan ja mulla oli jo vähän parempi olo. Viikonloppuna yritin olla ajattelematta koko asiaa ja päätin, että jatkan stressaamista sitten vasta kun palaan takas Helsinkiin. Seuraavan kerran kun avasin koneen ja aloin työstää tutkimussuunnitelmaani, mut valtaskin yhtäkkiä suoranainen innostus, joka on jatkunut tähän päivään asti. Jopa siitä huolimatta, että torstaina kandiohjaajan tavatessani sain kuulla, että mun pitääkin käyttää aineistona enkunkielisiä tieteellisiä artikkeleita. Tiedonhaku alko siis käytännössä alusta, eikä tieteellisen tekstin lukeminen englanniks oo mulle todellakaan helppoa. Silti, oon nyt täynnä uskoa siihen, että tästä vielä selvitään. Muutamassa päivässä täydellinen epätoivo muuttui toiveikkaaksi innostukseksi. Jumala kuuli jälleen kerran rukoukset ja mun sydän on täynnä kiitollisuutta. Silloinkin, kun itsellä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään vertaa, Jumala on uskollinen.


Halusin jakaa tämän pienen, arkisen esimerkin siitä, miten helposti pimeys voi päästä yllättämään ja tukahduttamaan heikoimmatkin toivon valonsäteet. Näissä hetkissä valheet täyttävät mielen ja tunteet ottavat hallintavallan. Mitä isommasta ja kipeämmästä asiasta on kyse, sitä vaikeampaa on uskoa siihen, että pimeintä on ihan oikeasti juuri ennen auringonnousua. Synkimpien hetkien jälkeen voi tapahtua jotain ihmeellistä. Suurimmistakin pettymyksistä voi lähteä kasvamaan jotain kaunista. Niin monet ovat elämän myrskyissä luovuttaneet taistelun. Sydäntäni särkee ajatella, että jos he vain olisivat jaksaneet vielä hetken, pimeys olisi voinut väistyä. 

En tiedä, mitä elämässäsi tapahtuu juuri nyt. En tiedä, miten kipeitä asioita olet joutunut kokemaan. En tiedä, millaista tuskaa kannat sisälläsi. Enkä väitä, että olisi helppoa jatkaa taistelua, silloin kun hengittäminenkin tuntuu ylivoimaiselta ja valoa ei näy missään. Kuitenkin, haluan sanoa sinulle muutaman asian. Mitä ikinä käytkään läpi, älä luovuta. Miten pahalta sinusta tuntuukaan, tuo tunne ei kestä ikuisesti. Vaikka tuntisit olevasi täydellisen yksin, Jumala on sinun kanssasi. Joskus Hän on tuskastuttavan hiljaa, mutta vielä jonain päivänä ymmärrät miksi. Hän vie sinut läpi tulen ja myrskyn, jos vain annat Hänelle luvan kantaa sinut perille. Hän kestää vihaiset huutosi, kaiken pettymyksesi ja epäilevän uskosi. Jeesus kärsi, jotta sinun ei tarvitsisi kärsiä yksin. Hän ymmärtää sinua, vaikkei sinusta siltä aina tuntuisikaan. Hän on valmistamassa sinulle paikkaa taivaassa, missä ei ole tietoakaan ahdistuksesta. Muista minne olet matkalla. Tämä elämä on kuin silmänräpäys verrattuna ikuisuuteen. Jatka taistelua, mutta älä koskaan yritä taistella yksin. Pyydä apua ja ota sitä vastaan. Sinua kantavat iankaikkiset käsivarret ♥