hapuilevia ajatuksia puettuina yksinkertaisiin sanoihin

Liian pitkään 

olen paennut 

sanoja 

joita ei ole löytynyt,

kyyneleitä 

jotka eivät ole vuotaneet,

hiljaisuutta 

joka on täyttynyt metelillä.

Ei minusta ole 

runojen kirjoittajaksi, 

muttei myöskään 

kokonaisiin lauseisiin. 

On vain 

hapuilevia ajatuksia 

puettuina 

yksinkertaisiin sanoihin.

On vain
rauhaton sydän 

ja levoton mieli 

epävarmuus siitä 

mihin johtaa tämä tie.

Mitä varten elän
tänään? 

Mitä tuo tullessaan
huominen? 

Minkä taakseni jätän

sen kai huomenna kohdannen.

Joskus pelottaa
ihmisten seura,

joskus enemmän
yksinäisyys. 

Joskus kiire vie kaiken, 

joskus ilon syö
tekemättömyys. 

Arjen harmaus
tai värien sekamelska. 

Tylsä tavallisuus
tai muutoksen tuoma ahdistus. 

Jos itseeni katson,
en onnea löydä. 

Jos rauhaa etsin,
se pakenee pois. 

Vain katoavaisuutta
näen kaikkialla. 

Kuolema vaanii
jokaisella nurkalla. 

Henkäys vain
ja kaikki on ohi.

Vai onko kaikki
tässä sittenkään? 

Horisontissa
toivon pilkahduksen nään. 

Hiljaisuudessa
lempeän kuiskauksen kuulen, 

Hän on lähempänä
kuin koskaan luulen. 

Hänen rakkaudessaan
vain löydän levon,

läsnäolonsa karkoittaa
kaiken pelon. 

Kyyneleeni Hän kuivaa
ja talteen kerää,

sydämessäin nyt
suuri riemu herää. 

Olen turvassa,
voi miten hyvässä turvassa,
vaikka kuinka synkältä
näyttäis tää maailma.

Kun vain Jeesus joka päivä
mun kanssain kulkee,
ja hädässä lapsensa syliinsä sulkee,
voin jatkaa matkaa horjuvin askelin.
Kunnes pääsen perille.