lauantai 4. toukokuuta 2019

vuoristoradan kyydissä

Edellisestä postauksesta on taas kulunut ikuisuus ja pimeä talvi alkaa olla onnellisesti takana päin. Alkuvuosi on ollut täynnä haasteita ja välillä synkkiäkin epätoivon hetkiä, mutta kaikista tilanteista ja fiiliksistä on noustu takaisin valon puolelle. Oikeestaan viime kesästä asti oon elänyt melko itsenäistä, vapaata ja epäsäännöllistä elämää. Oon saanut suunnitella viikon aikataulut miten vaan oon itse halunnut, mikä on mahdollistanut sen, että aikaa ja energiaa on riittänyt kaikkeen kivaan ja ylimääräiseen. Oon saanut elää enimmäkseen omalla mukavuusalueellani ja stressitasot on pysytellyt poikkeuksellisen alhaisissa lukemissa. Välillä oon kuitenkin jo kaivannut säännöllisiä rutiineja ja itsensä voittamisesta seuraavaa huumaavaa helpotuksen tunnetta. 


Loppu tälle harvinaisen stressittömälle ja epäsäännölliselle ajanjaksolle koitti maaliskuun alussa, kun luokanopettajaopintojen toinen harjoittelu alkoi. Etukäteen suhtauduin asiaan yllättävän rauhallisesti, mutta kuitenkin välillä hyvinkin kauhunsekaisin tuntemuksin. Harjoittelu kesti seitsemän viikkoa ja loppui viime viikon perjantaina. Kaikki sujui enimmäkseen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. En muistaakseni mennyt yhtenäkään iltana koko harjoittelun aikana ahdistuneena nukkumaan ja myös aamuherätykset sujui ihmeellisen kivuttomasti. Saatiin kolmen muun harjoittelijan kanssa aivan ihana ja innokas luokka opetettavaks. Sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa ja vertaistuki oli parasta A-luokkaa. Harjoittelun loppuessa saatiin oppilailta niin liikuttavaa palautetta, että luin niitä kerta toisensa jälkeen uudelleen hymyssä suin ja kyynel poskella. Viimeisen oppitunnin jälkeen kaikki oppilaat tuli jonossa halaamaan ja sanomaan hyvästit, ja kyllä siinä kohtaa taas tajusin, miten siistiä ja palkitsevaa opettajan työ parhaimmillaan on. 


 Kaikesta hyvästä huolimatta fiilikset omasta opettajuudesta on vaihdellut vuoristoradan lailla. Välillä oon ollut lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei opettajan työ vaan yksinkertaisesti ole mua varten.  Viime torstaina olin kahden vuoden tauon jälkeen sijaistamassa ja tällä hetkellä ollaan taas noissa  sataa hipovissa prosenttiluvuissa. Oon tehnyt ihan vakavissani ammatinvalintatestejä ja pohtinut, mitä muita vaihtoehtoja mulla vois olla. Mitään järkevää en oo kuitenkaan vielä keksinyt. Oon kokenut syvää riittämättömyyttä kaikkien haasteiden ja oman persoonallisuuteni edessä ja törmännyt kerta toisensa jälkeen yhteen mun syvimmistä perusongelmista. Nimittäin siihen, että haluaisin olla heti hyvä kaikessa, mitä teen. Jos en heti osaa jotain, sorrun ajattelemaan, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla ja on parempi luovuttaa. Musta tuntuu, että erityisesti opettajan työssä kaikki epävarmuus ja riittämättömyys kohdistuu niin syvälle oman persoonan ytimeen, että keskeneräisyyden hyväksyminen on poikkeuksellisen hankalaa. 


Viime päivinä oon taas ollut aika hukassa itseni kanssa. Tuntuu vaikealta löytää omaa paikkaansa tässä vaatimuksia ja kilpailua täynnä olevassa maailmassa. Oon mestari omien heikkouksieni tunnistamisessa, mutta vahvuudet puolestaan on jossain niin syvällä piilossa, että niiden näkeminen tuottaa suuria vaikeuksia. En edelleenkään osaa luottaa siihen, että oon arvokas ja rakastettu itsenäni - keskeneräisenä, rikkinäisenä ja epävarmana. Uskon, että meidät kaikki on luotu tarkoituksella tällaisiksi kuin ollaan ja kaikki meidän ominaisuudet ja luonteenpiirteet on osa suurempaa palapeliä ja Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa. Vaikka uskon tähän syvällä sisimmässäni, en osaa elää sitä todeks omassa elämässäni. Tiedän olevani elämänmittaisella matkalla, jolla välillä saan juosta kukkien valtaamalla niityllä auringonpaisteessa ja juoda puhtaasta purosta elävää vettä. Välillä taas kaadun rähmälleni kuralätäkköön tai törmään kovaa vauhtia nenä edellä seinään. En kuitenkaan aio luovuttaa, koska jokaisella askeleella ja arvella on oma merkityksensä. Jokainen askel vie mut lähemmäksi sitä vapautta, iloa, rauhaa ja täydellistä hyväksyntää, jota varten meidät on luotu. 



Pohjimmiltaan on kyse siitä, luotanko Jumalan lupauksiin silloinkin, kun pää on täynnä valheita ja sydän kipeitä tunteita. Luotanko silloinkin, kun en ymmärrä mistään mitään ja kaikki tuntuu menevän juuri päinvastoin kuin olisin toivonut? Luotanko, että kesä on tulossa silloinkin, kun takatalvi iskee toukokuussa ja lunta sataa 15 senttiä? Kerta toisensa jälkeen olen saanut omassa elämässäni nähdä, että tuntui miltä tuntui, Jeesus on luottamuksen arvoinen. Silti aina uudelleen ja uudelleen epäilen Hänen johdatustaan. Ja siitä huolimatta Jeesus kulkee rinnallani aina ja ikuisesti, kun vain annan Hänelle siihen luvan. Tätä on armo.