Kun mikään ei riitä

Makaan yksin pimeässä huoneessa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on varmasti yksi kevään kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. En jaksaisi vielä nousta, enkä avata verhoja. Ahdistus yrittää kietoutua jokaiseen hengenvetooni, mutta onneksi tiedän sen jättävän minut ennemmin tai myöhemmin rauhaan. Kaikki on hyvin, mutta sydämeni ei usko sitä. Se muistaa menneisyyden kivun ja kuvittelee aavistavansa tulevaisuuden kauhun. Nykyhetkestä se ei osaa nauttia. Ajatukseni risteilevät sinne ja tänne etsien lepopaikkaa. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden tunne kuiskailevat valheitaan. Vertailun viheliäiset verkot valloittavat ja myrkyttävät niin helposti kaiken, mistä voisin iloita.

Pakotan kuitenkin itseni ylös ja kiskaisen pimennysverhon pois ikkunan edestä. Auringonvalo tulvii huoneeseen. Sininen taivas hämmästyttää jälleen kauneudellaan. Huokaisen ja hengitän syvään. Pakotan itseni liikkeelle ja ahdistus vaimenee. Yritän pysyä liikkellä, jottei tarvitsisi kohdata sitä uudelleen. Laitan musiikin soimaan, jottei tarvitsisi kuulla niin tarkasti omia ajatuksiaan. Tiedän kyllä, ettei pakeneminen ole ratkaisu. Kipu on kohdattava ja inhottavat ajatukset käytävä läpi.

Etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta jo valmiiksi ahdistunut, on liian helppo jäädä tuntikausiksi someen tuijottamaan muiden ihmisten täydellisen näköistä elämää ja kadottaa ymmärrys siitä kaikesta hyvästä, mitä itsellä on. Vaikka asiat olisi itsellä kuinka hyvin, aina löytyy joku, jolla on asiat vielä paremmin. Jos tälle tielle lähtee, edessä on loputon suo, jota pitkin kulkiessaan uppoaa koko ajan vain syvemmälle. Vertaileminen on mitä otollisin kasvualusta tyytymättömyydelle ja katkeruudelle, jotka voi valtaan päästessään tukahduttaa kaiken elävän. Ja lopulta tuhota koko elämän.

Kaikkihan me kai pohjimmiltaan tiedetään, että sosiaalinen media paljastaa aina vain jäävuoren huipun. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Mutta onhan se fakta, että joillain asiat ovat oikeastikin huomattavasti paremmin kuin toisilla. Syitä on monia ja paljon on sellaista, mihin emme voi juurikaan itse vaikuttaa. Niin paljon kuin arvostankin positiivista ajattelua, on ymmärrettävä, ettei se vaan aina millään riitä ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Toisille on annettu paremmat lähtökohdat elämään ja se on pakko hyväksyä, vaikkei ymmärtäisikään miksi. Itse tiedostan olevani äärimmäisen etuoikeutettu monenkin asian suhteen. Silti olen siinä samassa oravanpyörässä kuin suuri osa maailman ihmisistä. Ja yrittäessäni todistella arvoani ja hyvää elämääni muille, ylläpidän sitä samaa järjestelmää, jota itse vihaan. Sen ytimessä on ajatus siitä, ettei mikään riitä. Ja kuitenkin sitä sortuu uudelleen ja uudelleen kuvittelemaan, että jos saisi vielä sitä tai tätä, tai olisi sellainen tai tällainen, se riittäisi. Sitten voisin olla tyytyväinen. Vielä yksi askel ja huippu on saavutettu. Jokaisen edistysaskeleen jälkeen seuraa hetkellinen onnellisuuden huuma, mutta mitä korkeammalle kipuaa, sitä syvempi ja kivuliaampi on vajoaminen siihen pettymykseen, ettei tämä sittenkään riittänyt.

Ja siitä nousee aiheellinen kysymys: niin kenelle ei riittänyt? On niin helppo syyttää yhteiskuntaa ja sitä ajan henkeä, joka vaatii meiltä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi kyse on pohjimmiltaan siitä, riitänkö itselleni? Mikä on se mittapuu, jolla itseäni mittaan, ja kuka sen on määritellyt? Jos en voi rakentaa elämääni sen varaan, miltä näytän, kuinka paljon minulla on ystäviä tai miten menestynyt olen, mitä jää jäljelle? Onko minulla arvoa ihan vain omana rikkinäisenä ja vajavaisena itsenäni? Ja jos on, niin millä perusteella?

Itse uskon siihen, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas riippumatta mistään ulkoisista tekijöistä, koska Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi kuvakseen ja maksanut kalleimman mahdollisen hinnan kuolemalla puolestamme ristillä vapauttaakseen meidät kaikesta siitä pimeydestä, joka meissä jokaisessa asuu. Identiteettini täytyy olla juurtunut Jumalan rakkauteen ja armoon, koska mikään muu tässä maailmassa ei kestä. Vaikka sydämessäni uskon tämän, joudun käymään jatkuvaa kamppailua niitä valheita vastaan, jotka ovat pesiytyneet tähän yhteiskuntaan ja omaan sydämeeni. Vaikka taistelu on raskasta ja välillä tekisi mieli vain jäädä kieriskelemään itsesääliin, tiedän että se kannattaa. Ei vain itseni, vaan myös kaikkien ympärilläni olevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Unelmani on olla jonain päivänä sellainen ihminen, joka tietää olevansa niin rakastettu, että voi unohtaa itsensä ja keskittyä nostamaan ja rohkaisemaan muita. Jeesus on täydellinen esimerkki tällaisesta elämäntavasta ja Hänen seuraajakseen minut on kutsuttu. Onneksi Hän on luvannut myös antaa voiman jokaiseen päivään, joten minun ei tarvitse taistella yksin.

poikkeuksellisia aikoja

Edellisen kirjoituskerran jälkeen maailma on muuttunut niin, ettei se varmaan koskaan enää palaa täysin entiselleen. Pari kuukautta on nyt eletty arkea, jonka kuviot koronavirus on laittanut ihan uusiksi. Kun poikkeusoloihin siirryttiin, luin jokaisen mahdollisen aihetta koskevan uutisen ja seurasin telkkarista erikoislähetystä toisensa perään.Viime viikkoina oon kuitenkin alkanut taas keskittyä enemmän muihin asioihin. 

Täysin poikkeuksellisista olosuhteista on tullut vauhdilla uusi normaali, ja taas on saanut ihmetellä ihmisen häkellyttävän hyvää sopeutumiskykyä suurtenkin muutosten edessä. Ainakin omalla kohdallani oon ollut hämmentynyt siitä, miten nopeasti oon tottunut vallitsevaan tilanteeseen. Nyt jo tuntuu ihmeen kaukaiselta ajatella sitä entistä arkea, jossa kalenteri oli jatkuvasti täynnä, eikä kotona ehtinyt juurikaan viettää aikaa. 

Suuressa mittakaavassa koronan vaikutus mun elämään on kuitenkin ollut melko vähäinen, koska asun kämppisten kanssa ja opiskeluja on ollut helppo jatkaa etänä. Yks positiivisista vaikutuksista onkin ollut se, että oon kerrankin ehtinyt kunnolla keskittyä opiskeluun. Oon myös käynyt melkein joka päivä Keskuspuiston metsissä nauttimassa luonnon rauhasta ja oon tajunnut, että metsä on kyllä ihan mun lempipaikka maailmassa.

Työt on jäänyt suurelta osin tauolle ja myös tulevan kesän hääkuvaukset on yhtä suurta kysymysmerkkiä, joten jatkuvassa epävarmuudessa tässä siinä mielessä eletään. En oo myöskään päässyt neljään kuukauteen käymään kotona, joten perhettä ja tietysti myös monia ystäviä on tosi kova ikävä. Mun on suhteellisen helppo nähdä koronan tuomissa muutoksissa myös positiivisia puolia, mutta en todellakaan halua vähätellä tilanteen vakavuutta. Mun sydän on syvästi särkynyt niiden ihmisten puolesta, jotka tästä joutuu eniten kärsimään. Ja niitä ihmisiä on todella paljon.

Jos jotain tää aika on opettanut niin sen, miten helposti kaikki ihmisten luomat järjestelmät horjuu. Mulla on ollut kaiken epävarmuuden keskellä pohjimmiltaan syvä rauha sydämessä, koska mun elämän perusta on tän näkyväisen todellisuuden tuolla puolen. Tiedän, että mun ei tarvi pelätä, koska Jumala on luvannut pitää musta huolen. Iankaikkisen elämän toivo kantaa kaikkein pimeimmänkin laakson läpi.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun ei oo ollut mahdollisuutta juosta jatkuvasti hiljaisuutta ja itseään karkuun, on myös monia kipeitä ja vaikeita asioita noussut pintaan. Oon monta kertaa joutunut kasvokkain oman raadollisuuteni ja itsekkyyteni kanssa, ja tajunnut miten paljon armoa tarvitsen. Ihan joka hetki.

Mulla on kohtuullisen selkeä visio siitä, millainen ihminen haluaisin olla, mutta kerta toisensa jälkeen joudun tunnustamaan, että omat resurssit ei millään riitä. En voi muuta kun yhtyä näihin Paavalin sanoihin: "minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen" (Room. 7:15).

Kun oma rikkinäisyys turhauttaa ja tuntuu mahdottomalta päästä eteenpäin, tämä raamatunkohta tuo sydämeen syvän lohdutuksen: "minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor. 12:9). En tiedä parempaa paikkaa kuin levätä Jumalan kämmenellä luottaen siihen, ettei "ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1).

Nää laulut on myös puhutellut mua viime aikoina syvästi: 

"Sinun varaasi kaiken laitan, 

täällä kestä ei mikään muu. 

Sinun kanssasi matkaa taitan, 

kunnes hämärä laskeutuu.

Sinun rakkautesi loistaa

halki synkimmän pimeyden. 

Sinä Jeesus voit yksin poistaa

syyllisyyteni suuruuden.

Sinun kätesi minut johtaa, 

läpi tuskan ja kauneuden. 

Sinun valosi yössä hohtaa, 

hoidat kipuni salaisen. " 

Petri Laaksonen

"Kun on turva Jumalassa, 

turvassa on paremmassa 

kuin on tähti taivahalla, 

lintuemo siiven alla. 

Käsistä ei väkevistä

mikään heitä irti riistä. 

Omakseen hän heidät osti, 

kuolemasta eloon nosti. 

Käyköön myöten taikka vastaan, 

eipä Isä hylkää lastaan. 

Herra ohjaa parhaaksemme

kaikki vaiheet päiviemme." 

Virsi 397 

Toivottavasti just sulla on kaikki hyvin. Jos kaipaat juttuseuraa, rukousta tai ihan konkreettista apua, laita mulle rohkeasti viestiä. Olisi ihana olla avuksi, jos mitenkään voin ♥

missä mennään?

Kulunut vuosi oli blogihistoriani hiljaisin, mikä kertoo oikeastaan siitä, että elämä on kohdellut viime aikoina melko hyvin. Kuten oon muistaakseni joskus todennut, mun on ollut aina helpointa kirjoittaa silloin, kun oon ollut syvällä ahdistuksen kuilussa. Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että monet mun blogin lukijat on olleet huolissaan siitä, miten mulla menee. Mun kirjoittamissa teksteissä on korostunut ehkä vähän yksipuolisesti elämän pimeä puoli, vaikka oonkin aina pyrkinyt tuomaan mukaan myös toivon pilkahduksia. 

Nyt vanhojen kirjoitusten lukeminen tuntuu melkein epätodelliselta, koska monet menneisyyden kamppailut ovat menettäneet otteen elämästäni. Tästä olen tietysti sydämeni pohjasta kiitollinen. En haluaisi koskaan ottaa yhtäkään hyvää päivää itsestäänselvyytenä. On ihmeellistä, että ahdistus on nykyään harvinainen vieras sydämessäni, kun vielä muutama vuosi sitten se käytännössä hallitsi koko elämääni. Muistan kirjoittaneeni postauksen toisensa perään siitä, miten haluaisin joskus oppia elämään hetkessä ja lakata edes sekunniksi murehtimasta tulevaa. Tuntuu uskomattomalta, että tuo täysin utopistiselta tuntunut unelma on muuttunut elämässäni arkiseksi todellisuudeksi. 

Kirjautuessani pitkästä aikaa sisään Bloggeriin, aloin pohtia, mitkä ovatkaan olleet motiivini tämän blogin ylläpitämisessä. Tuntuu tavallaan oudolta ajatella, että ketään voisi kiinnostaa minun hajanaiset ajatukseni. Iskä kyllä on aina välillä kysellyt uusien postausten perään, mutta en tiedä, onko kukaan muu edes huomannut hiljaiseloani. Haha. Joskus taisin todeta kirjoittavani tätä blogia itselleni, mutta rehellisesti sanottuna koko ajatus tuntuu nyt vähintäänkin typerältä. Onhan minulla päiväkirja, joten miksi ihmeessä jakaisin koko maailman nähtäväksi asioitani, ellei siihen olisi mitään järkevää syytä? Kirjoittaminen itsessään on ollut minulle aina parasta terapiaa, mutta myös sillä on ollut merkitystä, että tiedän jonkun lukevan tekstejäni. Olen toivonut, että sanoittamalla omia kamppailujani voisin välittää lukijoilleni viestin siitä, etteivät he ole yksin. Meillä kaikilla on omat taistelumme, mutta harvat niitä haluavat muille mainostaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, mutta luo helposti illuusion siitä, että kaikilla muilla menee aina hyvin. Olen yrittänyt tehdä oman osani sen eteen, ettei kipua tarvitsisi pitää piilossa, eikä heikkoutta tarvitsisi hävetä. Kipuun kätkeytyy ihmeellinen kauneus ja heikkouteen hämmästyttävä voima. Tätä ei kuitenkaan voi uskoakseni kokea, jos niiden kanssa jää yksin. 

Elämän taistelujen lisäksi kantava teema blogissani on ollut Jumalan rakkaus, joka on pitänyt minut pinnalla silloinkin, kun olen tuntenut hukkuvani negatiivisten tunteiden raivoavaan aallokkoon. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt tähän asti. Vaikka viime vuosien aikana olen monta kertaa kyseenalaistanut kaiken, mihin uskon ja mieleni on tulvinut kysymyksiä, joihin en ole löytänyt toivomiani vastauksia, olen kerta toisensa jälkeen yhtynyt näihin Pietarin sanoihin: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän oikeastaan ymmärrän mistään mitään. Kuitenkin sydämeni vakuuttuu aina uudestaan siitä, että Jeesus todella on elävä Jumala ja Hän rakastaa juuri minua, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vain Hänen läsnäolossaan olen löytänyt todellisen rauhan. Vain Hänen rakkautensa antaa elämälleni riittävän syvän merkityksen. Vain Hänessä tiedän olevani turvassa niin elämän myrskyissä kuin kuolemankin edessä. Siksi en häpeä kutsua Jeesusta Herrakseni, vaikka sen ääneen sanominen ja todeksi eläminen voi vielä maksaa minulle kaiken. Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiit kuolemaan ja joutumaan kidutetuksi Jeesuksen nimen tähden. Tiedän, ettei minulla ole tuollaista rohkeutta, mutta Jeesus on luvannut olla kanssani joka päivä maailman loppuun asti ja siinä on toivoni, jota kukaan tai mikään ei voi minulta riistää.