Kulunut vuosi oli blogihistoriani hiljaisin, mikä kertoo oikeastaan siitä, että elämä on kohdellut viime aikoina melko hyvin. Kuten oon muistaakseni joskus todennut, mun on ollut aina helpointa kirjoittaa silloin, kun oon ollut syvällä ahdistuksen kuilussa. Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että monet mun blogin lukijat on olleet huolissaan siitä, miten mulla menee. Mun kirjoittamissa teksteissä on korostunut ehkä vähän yksipuolisesti elämän pimeä puoli, vaikka oonkin aina pyrkinyt tuomaan mukaan myös toivon pilkahduksia.
Nyt vanhojen kirjoitusten lukeminen tuntuu melkein epätodelliselta, koska monet menneisyyden kamppailut ovat menettäneet otteen elämästäni. Tästä olen tietysti sydämeni pohjasta kiitollinen. En haluaisi koskaan ottaa yhtäkään hyvää päivää itsestäänselvyytenä. On ihmeellistä, että ahdistus on nykyään harvinainen vieras sydämessäni, kun vielä muutama vuosi sitten se käytännössä hallitsi koko elämääni. Muistan kirjoittaneeni postauksen toisensa perään siitä, miten haluaisin joskus oppia elämään hetkessä ja lakata edes sekunniksi murehtimasta tulevaa. Tuntuu uskomattomalta, että tuo täysin utopistiselta tuntunut unelma on muuttunut elämässäni arkiseksi todellisuudeksi.
Kirjautuessani pitkästä aikaa sisään Bloggeriin, aloin pohtia, mitkä ovatkaan olleet motiivini tämän blogin ylläpitämisessä. Tuntuu tavallaan oudolta ajatella, että ketään voisi kiinnostaa minun hajanaiset ajatukseni. Iskä kyllä on aina välillä kysellyt uusien postausten perään, mutta en tiedä, onko kukaan muu edes huomannut hiljaiseloani. Haha. Joskus taisin todeta kirjoittavani tätä blogia itselleni, mutta rehellisesti sanottuna koko ajatus tuntuu nyt vähintäänkin typerältä. Onhan minulla päiväkirja, joten miksi ihmeessä jakaisin koko maailman nähtäväksi asioitani, ellei siihen olisi mitään järkevää syytä? Kirjoittaminen itsessään on ollut minulle aina parasta terapiaa, mutta myös sillä on ollut merkitystä, että tiedän jonkun lukevan tekstejäni. Olen toivonut, että sanoittamalla omia kamppailujani voisin välittää lukijoilleni viestin siitä, etteivät he ole yksin. Meillä kaikilla on omat taistelumme, mutta harvat niitä haluavat muille mainostaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, mutta luo helposti illuusion siitä, että kaikilla muilla menee aina hyvin. Olen yrittänyt tehdä oman osani sen eteen, ettei kipua tarvitsisi pitää piilossa, eikä heikkoutta tarvitsisi hävetä. Kipuun kätkeytyy ihmeellinen kauneus ja heikkouteen hämmästyttävä voima. Tätä ei kuitenkaan voi uskoakseni kokea, jos niiden kanssa jää yksin.
Elämän taistelujen lisäksi kantava teema blogissani on ollut Jumalan rakkaus, joka on pitänyt minut pinnalla silloinkin, kun olen tuntenut hukkuvani negatiivisten tunteiden raivoavaan aallokkoon. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt tähän asti. Vaikka viime vuosien aikana olen monta kertaa kyseenalaistanut kaiken, mihin uskon ja mieleni on tulvinut kysymyksiä, joihin en ole löytänyt toivomiani vastauksia, olen kerta toisensa jälkeen yhtynyt näihin Pietarin sanoihin: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän oikeastaan ymmärrän mistään mitään. Kuitenkin sydämeni vakuuttuu aina uudestaan siitä, että Jeesus todella on elävä Jumala ja Hän rakastaa juuri minua, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vain Hänen läsnäolossaan olen löytänyt todellisen rauhan. Vain Hänen rakkautensa antaa elämälleni riittävän syvän merkityksen. Vain Hänessä tiedän olevani turvassa niin elämän myrskyissä kuin kuolemankin edessä. Siksi en häpeä kutsua Jeesusta Herrakseni, vaikka sen ääneen sanominen ja todeksi eläminen voi vielä maksaa minulle kaiken. Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiit kuolemaan ja joutumaan kidutetuksi Jeesuksen nimen tähden. Tiedän, ettei minulla ole tuollaista rohkeutta, mutta Jeesus on luvannut olla kanssani joka päivä maailman loppuun asti ja siinä on toivoni, jota kukaan tai mikään ei voi minulta riistää.
