Makaan yksin pimeässä huoneessa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on varmasti yksi kevään kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. En jaksaisi vielä nousta, enkä avata verhoja. Ahdistus yrittää kietoutua jokaiseen hengenvetooni, mutta onneksi tiedän sen jättävän minut ennemmin tai myöhemmin rauhaan. Kaikki on hyvin, mutta sydämeni ei usko sitä. Se muistaa menneisyyden kivun ja kuvittelee aavistavansa tulevaisuuden kauhun. Nykyhetkestä se ei osaa nauttia. Ajatukseni risteilevät sinne ja tänne etsien lepopaikkaa. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden tunne kuiskailevat valheitaan. Vertailun viheliäiset verkot valloittavat ja myrkyttävät niin helposti kaiken, mistä voisin iloita.
Pakotan kuitenkin itseni ylös ja kiskaisen pimennysverhon pois ikkunan edestä. Auringonvalo tulvii huoneeseen. Sininen taivas hämmästyttää jälleen kauneudellaan. Huokaisen ja hengitän syvään. Pakotan itseni liikkeelle ja ahdistus vaimenee. Yritän pysyä liikkellä, jottei tarvitsisi kohdata sitä uudelleen. Laitan musiikin soimaan, jottei tarvitsisi kuulla niin tarkasti omia ajatuksiaan. Tiedän kyllä, ettei pakeneminen ole ratkaisu. Kipu on kohdattava ja inhottavat ajatukset käytävä läpi.
Etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta jo valmiiksi ahdistunut, on liian helppo jäädä tuntikausiksi someen tuijottamaan muiden ihmisten täydellisen näköistä elämää ja kadottaa ymmärrys siitä kaikesta hyvästä, mitä itsellä on. Vaikka asiat olisi itsellä kuinka hyvin, aina löytyy joku, jolla on asiat vielä paremmin. Jos tälle tielle lähtee, edessä on loputon suo, jota pitkin kulkiessaan uppoaa koko ajan vain syvemmälle. Vertaileminen on mitä otollisin kasvualusta tyytymättömyydelle ja katkeruudelle, jotka voi valtaan päästessään tukahduttaa kaiken elävän. Ja lopulta tuhota koko elämän.
Kaikkihan me kai pohjimmiltaan tiedetään, että sosiaalinen media paljastaa aina vain jäävuoren huipun. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Mutta onhan se fakta, että joillain asiat ovat oikeastikin huomattavasti paremmin kuin toisilla. Syitä on monia ja paljon on sellaista, mihin emme voi juurikaan itse vaikuttaa. Niin paljon kuin arvostankin positiivista ajattelua, on ymmärrettävä, ettei se vaan aina millään riitä ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Toisille on annettu paremmat lähtökohdat elämään ja se on pakko hyväksyä, vaikkei ymmärtäisikään miksi. Itse tiedostan olevani äärimmäisen etuoikeutettu monenkin asian suhteen. Silti olen siinä samassa oravanpyörässä kuin suuri osa maailman ihmisistä. Ja yrittäessäni todistella arvoani ja hyvää elämääni muille, ylläpidän sitä samaa järjestelmää, jota itse vihaan. Sen ytimessä on ajatus siitä, ettei mikään riitä. Ja kuitenkin sitä sortuu uudelleen ja uudelleen kuvittelemaan, että jos saisi vielä sitä tai tätä, tai olisi sellainen tai tällainen, se riittäisi. Sitten voisin olla tyytyväinen. Vielä yksi askel ja huippu on saavutettu. Jokaisen edistysaskeleen jälkeen seuraa hetkellinen onnellisuuden huuma, mutta mitä korkeammalle kipuaa, sitä syvempi ja kivuliaampi on vajoaminen siihen pettymykseen, ettei tämä sittenkään riittänyt.
Ja siitä nousee aiheellinen kysymys: niin kenelle ei riittänyt? On niin helppo syyttää yhteiskuntaa ja sitä ajan henkeä, joka vaatii meiltä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi kyse on pohjimmiltaan siitä, riitänkö itselleni? Mikä on se mittapuu, jolla itseäni mittaan, ja kuka sen on määritellyt? Jos en voi rakentaa elämääni sen varaan, miltä näytän, kuinka paljon minulla on ystäviä tai miten menestynyt olen, mitä jää jäljelle? Onko minulla arvoa ihan vain omana rikkinäisenä ja vajavaisena itsenäni? Ja jos on, niin millä perusteella?
Itse uskon siihen, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas riippumatta mistään ulkoisista tekijöistä, koska Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi kuvakseen ja maksanut kalleimman mahdollisen hinnan kuolemalla puolestamme ristillä vapauttaakseen meidät kaikesta siitä pimeydestä, joka meissä jokaisessa asuu. Identiteettini täytyy olla juurtunut Jumalan rakkauteen ja armoon, koska mikään muu tässä maailmassa ei kestä. Vaikka sydämessäni uskon tämän, joudun käymään jatkuvaa kamppailua niitä valheita vastaan, jotka ovat pesiytyneet tähän yhteiskuntaan ja omaan sydämeeni. Vaikka taistelu on raskasta ja välillä tekisi mieli vain jäädä kieriskelemään itsesääliin, tiedän että se kannattaa. Ei vain itseni, vaan myös kaikkien ympärilläni olevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Unelmani on olla jonain päivänä sellainen ihminen, joka tietää olevansa niin rakastettu, että voi unohtaa itsensä ja keskittyä nostamaan ja rohkaisemaan muita. Jeesus on täydellinen esimerkki tällaisesta elämäntavasta ja Hänen seuraajakseen minut on kutsuttu. Onneksi Hän on luvannut myös antaa voiman jokaiseen päivään, joten minun ei tarvitse taistella yksin.
