väsyneitä ajatuksia ja lempparibiisejä

Viime kirjoituskerran jälkeen oon kuunnellut lähes nonstoppina NF:n uutta levyä, syönyt ihan liian monta kertaa ulkona, alottanut Lauran kanssa uinnin ja Elisan kanssa kuntonyrkkeilyn, meinannut tukehtua koulustressiin ja millon mihinkäkin kriisiin, nauranut ja syönyt vatsani kipeäksi. Oon iloinnut uudesta sohvasta ja ihanista ihmisistä. Oon miettinyt permanentin ottamista, alan vaihtamista ja räppärin uran aloittamista. Oon tuntenut kateutta, ikävää, itseinhoa, pelkoa, väsymystä, epätoivoa, kiitollisuutta, rauhaa ja rakkautta, mutta enimmäkseen ollut aika tunnoton. Oon mennyt ylös ja alas, sinne sun tänne, mutta jotenkin silti tuntenut polkevani koko ajan paikallani. Oon katsonut peiliin miettien, kuka oon ja mitä haluan, pääsemättä mihinkään lopputulokseen. Analysoin jatkuvasti elämääni ja ongelmiani, mutta vaikka kuinka tiedostan vääristyneitä ajattelumallejani, en osaa tehdä millekään mitään. Mukavuusalueella oleminen on tylsää ja merkityksetöntä, mutta reuniksille meneminen ahdistaa liikaa. Oon kauhistuttavan armoton itseäni kohtaan, mikä heijastuu myös siihen, miten näen muut ihmiset. Tätäkin asiaa oon kelannut varmaan viis vuotta ja silti tuntuu siltä, etten oo päässyt askeltakaan eteenpäin. Kaikki mitä teen ja ajattelen tuntuu kiertävän loputonta kehää. Kaipaan muutosta, mutta en tiedä mihin suuntaan lähtisin kävelemään. Aika kuluu pelottavan nopeasti ja hengästyttävän kiireisesti. Haluaisin kirjoittaa ja tehdä jotain, millä on merkitystä, mutta tällä hetkellä mulla ei oo mitään muuta tarjottavaa kuin väsyneitä ajatuksia epämääräisessä järjestyksessä. Kaikesta kriiseilystä huolimatta mulle kuuluu oikeesti ihan hyvää. Toivottavasti teillekin ♥ 

Kun itellä ei oo sanoja, onneks on musiikki ♥ Tässä mun tän hetken lempparibiisit: 

NF - Remember This

NF - If You Want love 

NF - 10 Feet Down 

Elevation Worship - Ven Ante Su Trono

epävarmuudesta

Siitä on niin kauan kun oon viimeks kirjoittanut tänne, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin tai mitä ylipäätään kertoisin. Kuluneet viikot on olleet aamusta iltaan täynnä töitä ja opiskelua, ja vaikka olisinkin halunnut jakaa ajatuksiani teille, en oo yksinkertaisesti ehtinyt. Kiire on pitänyt mun ajatukset melko hyvin poissa kaikesta negatiivisesta ja turhasta spekuloinnista. Toisaalta välillä oon tuntenut eläväni sellaisessa suoritusten kehässä, etten oo osannut muuta kuin yrittää selviytyä. Tuntenut odottavani jatkuvasti jotakin, enkä edes tiedä mitä. Vaikka tiedostan, että juuri nyt ja vain tässä on kaikki, en saa otetta mistään. Kohta tämäkin hetki on historiaa, jota ei koskaan saa takaisin. Huomisesta ei ole takuita. Minunkin elämäni voi päättyä koska vain. Tämä ilta voi olla viimeinen, jonka saan elää tällä planeetalla. Haluanko siis viettää sen itsesäälissä kieriskellen vai kiittäen Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota Hän on minulle antanut? Valitsen ehdottomasti mielummin jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta tällä hetkellä koen tarpeelliseksi jakaa teille palasen epävarmuudestani.

Suoraan sanottuna en tiedä, mitä haluan elämältäni. En ole koskaan osannut unelmoida. En pysty sitoutumaan, mutta pelkään jääväni yksin. En erityisemmin viihdy ryhmätilanteissa, mutta silti kaipaan kaveriporukkaa, jota minulla ei ole pitkään aikaan ollut. Kaipaan läheisyyttä, mutta en uskalla päästää ihmisiä lähelleni. Haluaisin hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, mutta peilissä näen liian usein ihmisen, josta on vaikea löytää mitään hyvää. Haluaisin vähät välittää muiden mielipiteistä, mutta yksikin vihamielinen sana tai halveksuva katse saa itsetuntoni laskemaan pohjalukemiin. Tietynlainen ulkopuolisuudentunne on aina ollut jollain tasolla osa elämääni. Välillä se on läsnä vahvemmin, välillä en edes tiedosta koko asiaa. Kuitenkin jatkuvasti kohtaan tilanteita ja keskusteluja, joissa tunnen olevani irrallinen siitä todellisuudesta, jossa muut elävät. Ikään kuin puhuisimme eri kieltä. Toisaalta jokainen meistä varmasti kokee samanlaisia tunteita jossain kohtaa elämäänsä. Kuten viisas äitini hiljattain totesi "samanlaisia mutta erilaisia me kaikki ihmiset olemme". Toiset kätkevät epävarmuutensa ja kipuilunsa paremmin kuin toiset.

Heikkouden ja avuntarpeen myöntämisessä on aina riski tulla torjutuksi ja leimautua epäonnistujaksi. Niin kauan kuin muistan, oon rakentanut itsetuntoni ja identiteettini omien suoritusteni varaan. En varmaan pelkää mitään niin paljon kuin epäonnistumista. Oikeastaan kaikki muut pelkoni kumpuavat juuri epäonnistumisen pelosta. Mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, haluan raaputtaa sen kiiltokuvan pintaa, jota olisi turvallista pitää yllä. Vaikka juuri sanoin, etten tiedä mitä haluan elämältäni, oikeastaan kyllähän minä tiedän. Haluan olla aito ja rehellinen, sekä itselleni että muille, silläkin uhalla, että joudun kärsimään siitä. Haluan seistä lujana arvojeni takana, vaikka koko muu maailma sylkisi vasten kasvojani, enkä koskaan saisi tuntea kuuluvani joukkoon. Haluan tunnistaa ja hyväksyä epävarmuuteni ja kaikki negatiiviset tunteeni, mutta siitä huolimatta valita kiitollisuuden. Haluan seistä niiden rinnalla, jotka joutuvat kantamaan liian raskasta taakkaa ja ottaa osan tuosta taakasta kannettavakseni. Haluan elämälläni ja jokaisella valinnallani kirkastaa Jeesuksen nimeä.

Tiedän, että tulen epäonnistumaan. Tiedän, että tulen pettymään itseeni ja muihin ihmisiin. Tiedän, että tulee hetkiä, jolloin vajoan itsesääliin ja masennukseen. Mutta tiedän myös sen, että Jeesukseen minun ei tarvitse koskaan pettyä eikä Hän koskaan pety minuun, vaikka epäonnistuisin kuinka pahasti. Siksi uskallan yrittää. Siksi kirjoitin tämänkin tekstin, jotta sinä joka tätä luet ja kuvittelet olevasi yksin, epäonnistunut tai toivoton, ymmärtäisit että on olemassa Jumala, joka rakastaa sinua iankaikkisella rakkaudella. Hän tahtoo ottaa sinut syliinsä ja kantaa sinua silloin kuin et itse jaksa kävellä. Hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa sinua kohtaan ovat puhdasta rakkautta. Sinä et ole koskaan yksin etkä koskaan toivoton. Sinä olet upea, ainutlaatuinen ja arvokas, vaikket pystyisi itse siihen tällä hetkellä uskomaan. Älä luovuta beibe ♥

elossa

Pariin viime viikkoon on mahtunut niiiiiin paljon kaikenlaista, että oon ihan sekaisin päästäni. Oon nukkunut ja syönyt huonosti ja vetänyt enemmän särkylääkettä kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Italian reissu järkyttävine korvakipuineen ja paahtavine lämpötiloineen tuntuu jo todella kaukaiselta. Vaikken voi nytkään fyysisesti kovin hyvin, oon sydämeni pohjasta kiitollinen, että neljä vuorokautta kestänyt jatkuva hermokipu korvastani on poissa ja selvisin paluulennosta menettämättä kuuloani. Oon myös todella kiitollinen Suomen terveydenhuollosta, luonnosta ja raikkaasta ilmasta. Epäonnistuneissa reissuissa on se hyvä puoli, että niiden jälkeen on taivaallisen ihanaa päästä takaisin kotiin ja aiemmin itsestäänselvät asiat nousevat korkeaan arvoon. 

Eilen pääsin töissä piknikille järven rannalle ja keräämään mustikoita hiljaiseen metsään. Voi miten sielu lepäsi! Eilen Essi tuli vihdoin mun luo kylään ja päästiin yhdessä nauttiin ihanasta Helsingistä ja Porvoosta. Tulevana lauantaina on serkun häät, jossa toimin taas valokuvaajana ja seuraavalla viikolla vielä yks kuvauskeikka. Sitten alkaakin koulu, mikä ahdistaa toistaseks yllättävän vähän. Välillä tuntuu siltä, että elämä on pelkkää eloonjäämistaistelua ja selviytymistä, mutta välillä tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan. Kaikki on niin epävarmaa, mikä on samaan aikaan innostavaa ja hullun pelottavaa. Onneksi Jumalan kämmenellä on turvallista levätä.