aika on itkeä ja aika nauraa

Kun katson näitä kuvia ja mietin viime viikonloppua, en voi kieltää maailman ja elämän kauneutta. Samalla sydäntäni riipaisee, kun mieleen tulvii toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita läheltä ja kaukaa. Niin paljon kaunista. Niin paljon tuskaa ja kipua. Miten vaikealta välillä tuntuukaan löytää tasapaino näiden ääripäiden välillä. 

Tätä päivää on leimannut suru ja ikävä. Tänään kuvasin elämäni ensimmäiset hautajaiset, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Tänään tulee myös kuluneeksi viisi vuotta rakkaan ystäväni Roosan kuolemasta. Viisi vuotta siitä, kun kesken koeviikon sain kuulla uutisen, joka hetkeksi vei pohjan jalkojeni alta. Tavallinen arkipäivä muuttui silmänräpäyksessä epätodelliseksi painajaiseksi. Ajoin tummansinisellä skootterilla kotiin itkua pidätellen ja yritin pysyä tiellä. Kotona sain vaivoin kerrottua isälle, mitä oli tapahtunut ääneni sortuessa kyyneliin. Isä sulki minut syliinsä ja romahdin täydellisesti. En itke kovin helposti, mutta syyskuussa 2013 itkin tuntikausia. Makasin yksin pimeässä huoneessa ja ajattelin, ettei tuska koskaan katoaisi. Olin menettänyt ystävän, joka oli ymmärtänyt minua paremmin kuin kukaan toinen. Ystävän, jota olin saanut kutsua sielunsiskoksi. Ystävän, jonka kanssa olimme vuoroin pelänneet ja vuoroin odottaneet innolla tulevaa. Yhtäkkiä tunsin olevani niin yksin - seuranani vain syyllisyys ja ikävä. Normaalin elämän jatkuminen tuntui utopistiselta. Vaikka olisin vain halunnut olla yksin suruni kanssa, oli pakko raahautua kouluun, kirjoittaa koepaperille yhdentekevältä tuntuvia asioita ja katsoa ihmisiä silmiin. Elämäni oli kokenut siihen astisen taipaleeni kovimman iskun, mutta maailma ympärilläni jatkoi kulkuaan kuin mikään ei olisi muuttunut. En millään voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Enkä ymmärrä vieläkään. 

Viisi vuotta. Samaan aikaan niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika. Osa haavoista on kasvanut umpeen ja osa arvista on haalistunut kokonaan. Uusiakin on tullut ja varmasti niitä on luvassa lisää, minkä ajatteleminen saa välillä sydämen täyttymään kauhusta. Miten paljon tuskaa voi pieni ihminen jaksaa kantaa? Kun välillä arkipäivän tavalliset haasteet ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta, niin miten vielä isommista voi selvitä? Ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut, miten kaikkein järkyttävimmistäkin kokemuksista huolimatta ihmiset jatkavat elämäänsä ja saavat jostain voimaa etsiä valonpisaroita kaiken synkkyyden keskellä. Rakas mummini sanoi tänään puhuessamme surusta, että ajan kuluessa kiitollisuus valtaa surulta ja ikävältä alaa. Kiitollisuus siitä, että on saanut elämältä niin ihmeellisen lahjan - ihmisen, jonka menettäminen sattuu ihan helkkaristi. Mitä enemmän tuntee kipua, sitä enemmän kai tietää rakastaneensa. 

Ja mikä voima onkaan jälleennäkemisen toivossa! Minkä lohdutuksen sydämeen tuovatkaan Jeesuksen sanat "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.  Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Miten turvallista onkaan, kun saa omalla pelosta vapisevalla kädellänsä tarttua tuohon kuoleman voittaneen kuninkaan naulojen lävistämään käteen. On ihmeellistä kun saa luottaa siihen, että mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, sitä ei tarvitse koskaan kohdata yksin. 

Katson ulos ikkunasta kyyneleiden valuessa poskilleni. Tänään taivaskin itkee yhdessä kaikkien surevien kanssa. Jossain toisaalla aurinko yhtyy onnellisten nauruun. Tänään saat olla surullinen, jos siltä tuntuu. Saat itkeä yhdessä itkevien kanssa. Saat myös olla iloinen ja onnellinen, eikä sinun tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. "Aika on itkeä ja aika nauraa." Välillä elämä heittää meitä ääripäästä toiseen ja toivottavasti joskus löydämme myös kultaisen keskitien. 

katoavaista

Elämä osaa yllättää. Joskus positiivisesti, joskus tuoden uutisia, joita ei olisi koskaan halunnut joutua kuulemaan. Vastaan tulee väistämättä päiviä, jotka tuntuvat loputtoman pitkiltä ja raskailta, ja joiden jo etukäteen toivoisi olevan ohitse. Onneksi on myös sellaisia, jolloin saa maistaa palan taivasta ja tekisi mitä vain saadakseen kellon pysähtymään. Suurin osa elämämme päivistä on jotain tältä väliltä. Ne vain hujahtavat ohitse ilman, että niistä tajuaisi edes yrittää ottaa minkäänlaista otetta. On niin paljon asioita ja ihmisiä, jotka otamme aivan liian helposti itsestäänselvyytenä. Elämme kuin eläisimme täällä ikuisesti, vaikka jokainen hengenvetomme on kaukana itsestäänselvyydestä. 

Kauneus on katoavaista, mutta niin on moni muukin asia. Loppujen lopuksi melkein kaikki. Miten voimmekaan olla niin välinpitämättömiä sen suhteen, mitä varten täällä oikeasti olemme ja mihin olemme matkalla? Hukumme ylläkyltäisyyteen ja sokaistumme läheistemme hädälle etsiessämme vain itsellemme onnea, jota emme kuitenkaan koskaan voi saavuttaa. Onnellisuus, jos mikä, on katoavaista. Hetkeksi se saapuu ja on kohta taas tiessään. Inhoamme kärsimystä ja teemme kaikkemme välttääkseemme sitä, vaikka juuri siinä on kätkettynä elämän syvyys ja tarkoitus.

Murtumapisteessä, kaiken rakastamamme raunioilla, voimme  nähdä Hänet, joka ylläpitää elämäämme ja koko maailmankaikkeutta. Katoamattoman, täydellisen rakkauden lähteen, jolle emme arjessamme usein uhraa ajatustakaan, koska sydämemme on niin kiinni kaikessa katoavaisessa. Kun kaikki on viety, mitä jää jäljelle? Kun jäämme täysin yksin, kenen puoleen huudamme? Kun pelko ottaa meidät valtaansa ja uhkaa saada meidät lamaantumaan, kenen käteen tartumme? Kun sydämemme särkyy, kuka kerää talteen palaset ja voi luoda niistä jotain uutta? Kun syyllisyys musertaa meidät alleen, mistä löydämme rauhan? 

Elämä ei ole helppoa, eikä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Kärsimys ei ole kivaa, eikä siitä ole myöskään mitään hyötyä, jos jäämme sen kanssa yksin ja annamme sen katkeroittaa itsemme. Heikkous voi kääntyä vahvuudeksi vain, jos uskallamme nöyrtyä ja antaa Jumalalle luvan näyttää voimansa. Hyvä on parhaan vihollinen, ja joskus Jumalan täytyy murskata omat hyvätkin rakennelmamme, jotta hän voisi antaa jotain parempaa tilalle. Muista, että TÄMÄ päivä voi ihan oikeasti olla SINUN viimeisesi. Oletko valmis lähtemään? Millä on sinulle todella merkitystä? Tänään on loistava päivä laittaa asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Tänään on loistava päivä antaa Jumalalle tilaisuus näyttää kuka Hän on ja miten paljon Hän rakastaa sinua.

pakomatkalla

Tää kesä on ollut kaikkea muuta mitä etukäteen pelkäsin. Pelkäsin olevani yksinäinen ja ahdistunut. Kuten niin usein ennenkin, pelkoni olivat jälleen turhia. Tänä kesänä oon ehtinyt viettää kunnolla aikaa perheen ja ystävien kanssa. Oon päässyt nauttimaan maaseudun rauhasta ja kesäisen Helsingin sykkeestä, hitaista aamuista ja lämpimistä kesäilloista. Oon yrittänyt parhaani mukaan elää hetkessä ja hukuttaa epämiellyttävät tunteet ja ajatukset uusiin seikkailuihin ja arjen pieniin ilonaiheisiin. Arki on ollut enimmäkseen ihanan stressitöntä ja täynnä vapautta, lämpöä ja auringonpaistetta. 

Viime päivät on kuitenkin olleet vaikeita. Oon ollut (ja oon tälläkin hetkellä) täynnä sellasta rauhatonta levottomuutta, jota tää kuumuus (tuulettimetkin loppu kaikista kaupoista ja asunto on kuin sauna) ja huonosti nukutut yöt ei yhtään helpota. Musta tuntuu, että oon koko kesän paennut hiljaisuutta. Oon aina kuvitellut osaavani nauttia yksinäisyydestä, mutta omien ajatusten ja käsittelemättömien tunteiden kohtaaminen ei olekaan mulle kovin helppoa. Oon tän kesän aikana taas monta kertaa törmännyt siihen, miten helposti rakennan oman arvoni ja onnellisuuteni ulkoisten tekijöiden varaan. On piinaavaa tajuta, miten kovasti janoankaan muiden hyväksyntää, ja miten väärille poluille se tunne-elämän ohjaakaan. Oman arvokkuuden etsiminen muista ihmisistä ja omista onnistumisista johtaa parhaimmillaankin vain hetkelliseen tyytyväisyyden tunteeseen, jota seuraa ennemmin tai myöhemmin kammottava tyhjyys. Pahimmillaan tuloksena on jatkuva pettymysten kierre, joka särkee sydämen ja vääristää minäkuvan vieden elämänilon ja rohkeuden mennessään.

Epävarmuus ja itsensä vähätteleminen tulkitaan usein nöyryydeksi, mutta kun asiaa tarkastelee syvällisemmin, on helppo todeta asian olevan täysin päinvastoin. Ainakin mun on myönnettävä, että omalla kohdallani kyse on pohjimmiltaan itsekkyydestä ja ylpeydestä. Mitä epävarmempi olen, sitä sitkeämmin ajatteluni ja myös toimintani pyörii oman napani ympärillä ja sitä enemmän käytän aikaani ja rahojani itseni hyväksi. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että itsestä huolehtiminen olisi paha asia, mutta jos elämän painopiste on pelkästään siinä, ollaan pahasti eksyksissä. Kuten joskus aiemminkin olen todennut, omien kokemusteni perusteella itsekäs elämä on loppujen lopuksi todella tyhjää ja merkityksetöntä. 

Mielestäni elämässä pahinta eivät ole vaikeudet tai voimakkaat kipeät tunteet. Niitäkin ahdistavampaa ja pelottavampaa on epämääräinen rauhattomuus, merkityksettömyyden tunne ja tyhjyys. Uskon, että jokainen meistä kamppailee tämän ongelman kanssa enemmän tai vähemmän. Toiset ovat parempia pakenemaan sitä kuin toiset. Mitä kiireisempänä itsensä pitää, sitä todennäköisemmin tyhjyyden huudon sisimmässään saa vaiennettua. Ja kun huuto vaikenee, on helppoa kuvitella kaiken olevan hyvin. Mutta jos uskaltaa pysähtyä hiljaisuuteen tarkkailemaan omaa sisintään, on myönnettävä että mitkään ulkoiset asiat eivät voi ratkaista tyhjyyden ongelmaa. Kaikki ulkoinen on niin katoavaista. Emme voi rakentaa elämäämme alati vaihtuvien olosuhteiden tai toisten ihmisten varaan. Mikä siis avuksi? 

Mielestäni paras selitys ja myös ratkaisu meitä piinaavalle tyhjyyden tunteelle löytyy Raamatusta. Rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyy todella paljon syvää viisautta, eikä ihme että Jeesus sanoo sen olevan tärkein kaikista käskyistä. " -- rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi'. Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä." Mark. 12:30-31 Näihin sanoihin kätkeytyy onnellisen elämän salaisuus. Jumala on luonut meistä jokaisen ainutlaatuiseksi ja upeaksi yksilöksi, jotka puhkeamme täyteen kukkaan vain elämällä yhteydessä Luojamme kanssa. Hänen täydellisen rakkautensa läsnäolossa pelko ja rauhattomuus katoavat. Vain Hän voi täyttää sisäisen tyhjyytemme ja antaa meille todellisen merkityksen jokaiseen elämämme hetkeen. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." 1. Joh. 4:19. Kun ymmärrämme, miten käsittämättömän suuri Jumalan rakkaus on meitä kohtaan, saamme voiman rakastaa Häntä ja sitä kautta myös lähimmäistämme niinkuin itseämme. Onnellisen elämän salaisuus on rakkaus. Jumala on rakkaus. Onnellisen elämän salaisuus on siis yhteys rakkauden lähteeseen eli Jumalaan.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä." 1. Joh. 4:10-12

askeleita eteenpäin

 Vihdosta viimein ja pitkästä aikaa mulla on aikaa ja myös sopiva mielentila kirjoittaa. Pariin viime viikkoon on taas mahtunut monenmoista tunnetilaa ääripäästä toiseen. Oon maannut lattialla ahdistuneena ja itkenyt silmät päästäni, ollut täynnä epätoivoa ja levottomuutta maailman tuntuessa kaatuvan niskaan, taistellut kateuden kanssa ja vajonnut itsesääliin (once again) sekä ollut väsymyksestä ja ruokahaluttomuudesta lamaantunut. Oon myös käynyt huikeita keskusteluja ihanien ihmisten kanssa, ottanut vihdoin rohkeita askeleita eteenpäin, oivaltanut uusia asioita itsestäni ja ihan vaan elämästä sekä nauttinut valokuvaamisesta, auringosta, hyvästä ruuasta ja parhaasta seurasta. Oon vetänyt keuhkot täyteen sateen raikastamaa ilmaa ja tuntenut pakahtuvani tunteesta, jolle en oikein osaa antaa nimeä. Oon tuskaillut opiskelumotivaation puutteesta kesäkurssien kanssa, ja iloinnut enkun kurssin päättymisestä. Oon nauranut vatsalihakseni kipeäksi pikkusiskon snapchat-koulutuksessa ja ihaillut Tuulin huikeen huoletonta elämänasennetta. Oon tajunnut taas kerran, miten upea perhe mulla on ja surrut niiden puolesta, joilla ei oo yhtä hyviä lähtökohtia elämään kun mulla.

Mun sydämessä on vahvistunut kutsumus, että haluan tehdä kaikkeni niiden auttamiseksi, jotka joutuu kamppailemaan vaikeiden asioiden kanssa. Samalla oon tajunnut, että ollakseni avuksi muille, mun pitää saada itseni kuntoon. Pari viikkoa sitten tein uskoakseni yhden elämäni parhaista päätöksistä hankkiutua vihdoin pitkäaikaiseen terapiaan. Ensimmäinen askel on nyt otettu, ja voi miten hyvältä tuntuikaan sanoittaa ääneen omia kipupisteitä ja kokea tulleensa otetuksi vakavasti. Syksyllä toivottavasti askelten määrä kasvaa ja vauhti lisääntyy.

Toivon, että vielä jonain päivänä, voin katsoa itseäni peiliin ja olla tyytyväinen siihen, mitä näen. Toivon, että vielä jonain päivänä, voin hyväksyä omat luonteenpiirteeni ja lakata taistelemasta niitä vastaan, yrittäen olla jotain mitä en ole. Toivon, että vielä jonain päivänä osaan olla itseni paras ystävä. Toivon, että vielä jonain päivänä, löydän oman paikkani ja intohimon jotain asiaa tai ihmistä kohtaan. Toivon, että vielä jonain päivänä voin rakastua ja löytää ihmisen, jonka uskallan päästää lähelle pelkäämättä tulevani hylätyksi. Toivon, että vielä jonain päivänä, pystyn luottamaan omiin kykyihini ja uskallan tehdä asioita, jotka tuntuvat tällä hetkellä utopistisilta. Toivon, että vielä jonain päivänä, voin lakata miellyttämästä muita ja vähät välittää muiden mielipiteistä. Elää itseni näköistä elämää ja taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskon. Toivon, että vielä jonain päivänä kateus, jatkuva vertailu ja riittämättömyyden tunne ovat menettäneet hallintavallan elämästäni. Toivon, että vielä jonain päivänä, osaan olla aidosti kiitollinen siitä, mitä minulla on ja iloita myös toisten onnesta. Toivon, että vielä jonain päivänä todella ymmärrän, mitä armo ja Jumalan rakkaus tarkoittaa ja osaan ottaa sen vastaan myös omalle kohdalleni.

Toivon, että vielä jonain päivänä, voin seistä niiden ihmisten rinnalla, jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, joiden kanssa minä kamppailen tänään - kertomassa, että on olemassa toivo paremmasta. Silloinkin, kun tuntuu siltä, että kaikki pysyy paikallaan. Silloinkin, kun törmää jatkuvasti samoihin esteisiin, jotka on luullut lopullisesti jättäneensä taakseen. Tiedän, miltä tuntuu olla jatkuvasti pettynyt ja tyytymätön itseensä. Tiedän, miltä tuntuu kun mikään ei ikinä tunnu riittävän ja olevan tarpeeksi. Tiedän, miltä tuntuu olla hukassa itsensä kanssa, kun on kadottanut minuutensa muiden ihmisten miellyttämiseen. Tiedän, miten turhauttavaa on olla itsensä pahin vihollinen. Tiedän, miten turhauttavaa on tiedostaa ja pohtia päänsä puhki asioita, joille ei kuitenkaan pysty itse tekemään mitään, ja menettää usko siihen, että muutos voisi koskaan olla omalla kohdalla mahdollinen. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei oikein osaa rakastaa eikä ottaa vastaan rakkautta. Matka kohti näiden toiveiden toteutumista tulee varmasti olemaan pitkä ja kivinen, mutta olen iloinen, että vihdoin olen ottanut ehkä vaikeimman askeleen tällä tiellä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen innoissani siitä, mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Samalla yritän kuitenkin ankkuroitua tähän hetkeen ja löytää ilonaiheita ja onnistumisen hetkiä kaiken keskeneräisyyteni keskellä. Kiitos, kun kuljet tätä matkaa kanssani ♥ 

ylioppilaskuvia

Viime viikonloppuna pääsin kuvaamaan kolmea tuoretta ylioppilasta ja oon vieläkin ihan fiiliksissä näistä upeista naisista! Paljon onnea vielä kerran Alina, Kaisa ja Annika ♥