valon puolella

Kahden viikon intensiivisen yhdessäolon jälkeen talo on yhtäkkiä hämmentävän hiljainen. Olen yksin kotona ja pitkästä aikaa on tilaisuus pysähtyä tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Hiljaiselo täällä blogin puolella on selitettävissä pitkälti kaiken maailman kiireillä ja kandin viimeistelyllä. Myönnettäköön että laiskuudella on myös oma osansa, mutta opettelen hyväksymään sen, että aina ei tarvitse jaksaa. Yhtään mitään. Liian usein tunnen syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, jos en ole saanut päivän aikana mitään mielestäni tärkeää aikaan. Kulunut joululoma on ollut loistava vastaisku tälle ajattelutavalle. Olen maannut monta päivää peräkkäin yöpuvussa sohvalla rakkaimpien ihmisten ympäröimänä ja käynyt välillä ulkona nauttimassa kirpeästä pakkasilmasta. Olen nauranut vatsani kipeäksi jutuille, joiden tason on taannut sokerin ylensyönti ja Peuramäen kreisi huumorintaju. Sydämeni on pakahtunut rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Miten harvinaislaatuista ja arvokasta onkaan aika, jonka saa viettää koko perheen ollessa yhdessä koolla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan jokaista keskustelua, halausta, rukousta ja hiljaista hetkeä, jonka saan viettää isän, äidin ja sisarusteni läsnäolossa. 

Viime aikoina olen joutunut pysähtymään sen tosiasian eteen, ettei koskaan tiedä, minä päivänä joutuu sanomaan hyvästit jollekin rakkaalle ihmiselle. Jo pelkästään ajatuksen tasolla se tekee niin kipeää, että yhtenä päivänä ollessani kirjastossa opiskelemassa, aloin yhtäkkiä itkeä katsoessani vanhempieni kuvia. Elämän hauraus ja kaiken olevaisen katoavaisuus iski yllättäen tajuntaani saaden suojamuurini murtumaan. Ilon, riemun ja kiitollisuuden keskellä olen hetkittäin vajonnut polvilleni itkemään kaikkea sitä karmivaa pahuutta, mikä tässä maailmassa vallitsee. Miten helppoa olisikaan luovuttaa ja jäädä jumittamaan epätoivon ja avuttomuuden pohjattomalta tuntuvaan kuoppaan. Joka päivä ja joka hetki on tehtävä päätös taistella valon puolesta, vaikka välillä pimeys tuntuu ylivoimaiselta. Mitä pimeämmäksi ja kylmemmäksi maailma käy, sitä enemmän tarvitaan rakkauden valoa ja lämpöä. Mitä enemmän on epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, sitä enemmän tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja laupeutta. Mitä kovemmaksi vaatimukset kasvavat, sitä enemmän tarvitaan armahtavaisuutta.

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen siitä, että tässä pelottavassa ja arvaamattomassa maailmassa minulla on turvapaikka, jossa saan tuntea olevani täysin epätäydellisenä täydellisen rakastettu. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen sitä armoa, jonka saan osakseni jokaisena elämäni päivänä. Täydellinen Jumalan poika jätti taivaan ihanuuden ja syntyi ihmiseksi tähän kärsimyksen täyttämään maailmaan pelastaakseen meidät, jotka emme sitä todellakaan ansainneet. Hän tuli korjaamaan sen, minkä olemme itse rikkoneet. Hän kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meistä jokaiselle. Jeesuksessa meillä on tulevaisuus ja toivo, anteeksiantamus ja vapaus, täydellinen rakkaus ja iankaikkinen elämä. Jeesuksen nimessä on voima, joka yltää kuolemankin yli. Siitä saan voimaa kohdata jokaisen päivän mitä ikinä se tuokaan tullessaan. Vaikka menettäisin kaiken, mutta minulla olisi Jeesus, olisin rikkaampi kuin jos omistaisin kaiken maallisen rikkauden ilman Jeesusta. Jumalan rakkaudessa olen täydellisessä turvassa. 

"Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana — että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman --" Fil. 3: 8-10

"Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?" Room. 8: 31-32 

"Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Room. 8: 38-39

Siunattua uutta vuotta just sulle ♥

ilouutisia

Tulin kirjastolle kirjoittamaan kandia, mutta nyt on sellanen fiilis, että tänne kirjoittaminen on tärkeämpää. Mulla on nimittäin mahtavia uutisia, joista osa teistä varmaan onkin jo lukenut Instagramista. Oon kirjoittanut tätä blogia kohta kuus vuotta (ihan hullua!) ja lähes aina kantava teema mun postauksissa on ollut murehtiminen. Usein ihan naurettavan pienet asiat on saanut täysin epärealistiset mittasuhteet mun mielessä. Mun sydän ja mieli on, niin kauan kuin muistan, ollut täynnä levottomuutta, ja huolet on vallannut mut niin kokonaan, etten oo pystynyt itse tekeen asialle mitään. Oon tuhlannut ihan älyttömästi aikaa ja energiaa miettien, mikä kaikki mahdollisesti vois mennä pieleen ja miten suuresti tulisin epäonnistumaan. Oon yrittänyt elää hetkessä epäonnistuen siinä kerta toisensa jälkeen. Oon kokenut olevani täysin kyvytön rakentamaan hyviä ihmissuhteita, koska oon pelännyt kuollakseni kiusallista hiljaisuutta ja ajatellut, että vika on aina mussa. Muistan hetkiä, kun oon vaan maannut olohuoneen lattialla niin syvällä ahdistuksessa, etten oo uskonut siitä koskaan pystyväni nousemaan. Oon uskonut kaikki mahdolliset valheet siitä, etten tuu koskaan selviämään tästä elämästä ja ihan tavallisista arkisista asioista. Oon uskonut, etten vaan ole tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin. Oon yrittänyt miellyttää kaikkia ja pärjätä kaikessa, mitä teen, koskaan kokematta aitoa iloa onnistumisistani.

Tänään, 29.11.2018, monet edellä mainitsemistani asioista tuntuvat todella kaukaisilta ja absurdeiltakin. Tänään olen vapaa monista kahleista, joista en uskonut koskaan pääseväni eroon. Tänään voin laskea yhden käden sormilla ne päivät viimeisen puolen vuoden ajalta, jolloin olen ollut ahdistunut ja peloissani. Toki niitäkin on ollut, mutta hyvien ja huonojen päivien suhde on kääntynyt täysin päälaelleen entiseen verrattuna. Edelleen stressaannun asioista, joista suurin osa ihmisistä stressaantuu ja jännitän tilanteita, jotka lähes kaikki kokevat jännittäviksi. Enää en kuitenkaan murehdi kuukautta etukäteen hyvän ystävän tapaamista tai ole joka ilta ahdistunut seuraavasta päivästä mennessäni nukkumaan.  Enää en anna arvosanojen määrittää omaa arvoani tai ajattele, että minun täytyy suoriutua täydellisesti voidakseni olla tyytyväinen. Joka päivä yritän enemmän elää todeksi ystäväni jakaman sarjakuvan sanomaa: "No need be best, only good and kind". 

Elämäni, itsestäni puhumattakaan, on kaukana täydellisestä, mutta yritän opetella kiinnittämään katseeni siihen, mikä on hyvin ja mistä saan olla kiitollinen. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän kuin koskaan ihmisiä, joiden seurassa koen olevani hyväksytty omana itsenäni. Näiden upeiden ihmisten läsnäolossa olen saanut kasvaa ja eheytyä ja oppia näkemään ne lahjat, jotka Jumala on armossaan minulle antanut. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta teistä jokaisesta, jonka saan tuntea. Jokaisesta rohkaisevasta sanasta, lempeästä hymystä ja lämpimästä läsnäolosta. En olisi tässä tänään ilman teitä. Kaiken ylle nousee kuitenkin kiitos Jumalalle, jonka uskon johdattaneen jokaisen teistäkin minun elämääni. Monet lupaukset, joihin en ole pystynyt synkimpinä hetkinäni uskomaan, ovat täyttyneet ihmeellisemmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Monet rukoukset, jotka ovat tuntuneet jäävän vaille vastausta, ovat tänään muuttuneet kiitosaiheiksi. Tiedän, että matka on vielä pahasti kesken. Olen edelleen sitoutunut terapiaprosessiin, sillä tiedän, että on vielä paljon asioita, joita minun pitää työstää ja käsitellä. Vaikka uskon ja luotan kaikkivaltiaaseen Jumalaan, uskon myös vahvasti siihen, että Hän toimii monesti toisten ihmisten kautta. Hänen suunnitelmissaan asiat tapahtuvat harvoin silmänräpäyksessä. Usein päämäärääkin tärkeämpi on matka, jonka kuljemme sitä kohti. Usein Jumala ei muuta olosuhteitamme, koska haluaa muuttaa sydämemme. 

Tänään tahdon sanoa sinulle: "Älä menetä toivoasi". Kuvittelin itse pitkään olevani täysin toivoton tapaus, jonka kohtalona oli elää pelossa koko elämänsä, mutta Jumalan todellisuudessa ei ole toivottomia tapauksia. Tänään tahdon sanoa sinulle: "Anna Jumalalle mahdollisuus". Vaikka et uskoisi edes Hänen olemassaoloonsa ja pitäisit kaikkia kristittyjä hulluina ja tekopyhinä, et häviä mitään, jos huudat Jeesusta avuksi. Kaikkien epäuskon vaiheiden jälkeen uskon tänään vahvemmin kuin koskaan ennen, että Jeesus elää. Kaikkien harmaiden ja ahdistavien päivien jälkeen, saan tänään kokea, miten valtavan ilon, rauhan ja merkityksellisyyden usko Häneen elämääni tuo. Ja voi, miten sydämeni palaakaan sille, että myös sinä saisit kokea Jumalan rakkauden ihmeellisen voiman omalla kohdallasi. Me kristityt olemme aivan liian usein todella surkeita heijastamaan sitä rakkautta. Tahdon omasta puolestani pyytää anteeksi kaikkea sitä tekopyhyyttä ja tuomiohenkisyyttä, jolla kristityt ovat saaneet liian monet uskomaan, että sellainen Jumalakin on. Jumala on pyhä ja Hän on totuus, mutta ennen kaikkea Hän on ehdoton rakkaus. Ilman rakkautta kaikki, mitä teemme tai sanomme, on turhaa. Tämän maailman ja oman elämämme muutos lähtee rakkauden vallankumouksesta. "Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." 

älä luovuta

Elämä on kyllä ihmeellistä. Välillä sitä tulee käytyä tunneskaalan syvimmissä syövereissä ja seuraavassa hetkessä fiilikset voi olla ihan päinvastaiset. Viikko sitten makasin ahdistuneena itkemässä lattialla, kun kandin aiheuttama stressi tuntui musertavan minut alleen. Ajattelin, etten ikinä saisi mitään järkevää aikaan ja harkitsin jo vakavissani opiskelujen lopettamista. Stressi sai kaikki järkevät ajatukset katoamaan päästäni ja syöksi minut täydellisen epätoivon valtaan. Tunsin olevani umpikujassa, josta ei ole mitään tietä ulos. Jossain alitajunnassani kolkutti hiljainen ääni, ettei asiat oikeasti niin huonosti ole ja syvällä sisimmässäni tiesin, että toivoa on. Tunnemaailmani huusi kuitenkin täysin päinvastaista viestiä, kuten niin monesti ennenkin. 

Meillä on kämppisten kanssa tapana rukoilla aina iltaisin yhdessä. Tuona iltana olin niin ahdistunut, että olisin halunnut skipata rukoilemisen ja mielummin jäänyt yksin rypemään itsesäälissä ja epätoivossa. Onneksi en sitä tehnyt. Siirryin makaamaan olohuoneen lattialle ja sanoin, että mulla ei oo nyt kyllä mitään sanottavaa. Kämppikset hoiti rukoilemisen ja kyynisenä ajattelin, ettei tästä nyt mitään hyötyä ole. Oon vaan yksinkertaisesti liian tyhmä saamaan sitä typerää kandia tehtyä, ja sehän on täysin oma ongelmani. 

Seuraavana aamuna lähdin Vammalaan ja mulla oli jo vähän parempi olo. Viikonloppuna yritin olla ajattelematta koko asiaa ja päätin, että jatkan stressaamista sitten vasta kun palaan takas Helsinkiin. Seuraavan kerran kun avasin koneen ja aloin työstää tutkimussuunnitelmaani, mut valtaskin yhtäkkiä suoranainen innostus, joka on jatkunut tähän päivään asti. Jopa siitä huolimatta, että torstaina kandiohjaajan tavatessani sain kuulla, että mun pitääkin käyttää aineistona enkunkielisiä tieteellisiä artikkeleita. Tiedonhaku alko siis käytännössä alusta, eikä tieteellisen tekstin lukeminen englanniks oo mulle todellakaan helppoa. Silti, oon nyt täynnä uskoa siihen, että tästä vielä selvitään. Muutamassa päivässä täydellinen epätoivo muuttui toiveikkaaksi innostukseksi. Jumala kuuli jälleen kerran rukoukset ja mun sydän on täynnä kiitollisuutta. Silloinkin, kun itsellä ei ole uskoa sinapinsiemenenkään vertaa, Jumala on uskollinen.

Halusin jakaa tämän pienen, arkisen esimerkin siitä, miten helposti pimeys voi päästä yllättämään ja tukahduttamaan heikoimmatkin toivon valonsäteet. Näissä hetkissä valheet täyttävät mielen ja tunteet ottavat hallintavallan. Mitä isommasta ja kipeämmästä asiasta on kyse, sitä vaikeampaa on uskoa siihen, että pimeintä on ihan oikeasti juuri ennen auringonnousua. Synkimpien hetkien jälkeen voi tapahtua jotain ihmeellistä. Suurimmistakin pettymyksistä voi lähteä kasvamaan jotain kaunista. Niin monet ovat elämän myrskyissä luovuttaneet taistelun. Sydäntäni särkee ajatella, että jos he vain olisivat jaksaneet vielä hetken, pimeys olisi voinut väistyä. 

En tiedä, mitä elämässäsi tapahtuu juuri nyt. En tiedä, miten kipeitä asioita olet joutunut kokemaan. En tiedä, millaista tuskaa kannat sisälläsi. Enkä väitä, että olisi helppoa jatkaa taistelua, silloin kun hengittäminenkin tuntuu ylivoimaiselta ja valoa ei näy missään. Kuitenkin, haluan sanoa sinulle muutaman asian. Mitä ikinä käytkään läpi, älä luovuta. Miten pahalta sinusta tuntuukaan, tuo tunne ei kestä ikuisesti. Vaikka tuntisit olevasi täydellisen yksin, Jumala on sinun kanssasi. Joskus Hän on tuskastuttavan hiljaa, mutta vielä jonain päivänä ymmärrät miksi. Hän vie sinut läpi tulen ja myrskyn, jos vain annat Hänelle luvan kantaa sinut perille. Hän kestää vihaiset huutosi, kaiken pettymyksesi ja epäilevän uskosi. Jeesus kärsi, jotta sinun ei tarvitsisi kärsiä yksin. Hän ymmärtää sinua, vaikkei sinusta siltä aina tuntuisikaan. Hän on valmistamassa sinulle paikkaa taivaassa, missä ei ole tietoakaan ahdistuksesta. Muista minne olet matkalla. Tämä elämä on kuin silmänräpäys verrattuna ikuisuuteen. Jatka taistelua, mutta älä koskaan yritä taistella yksin. Pyydä apua ja ota sitä vastaan. Sinua kantavat iankaikkiset käsivarret ♥

aika on itkeä ja aika nauraa

Kun katson näitä kuvia ja mietin viime viikonloppua, en voi kieltää maailman ja elämän kauneutta. Samalla sydäntäni riipaisee, kun mieleen tulvii toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita läheltä ja kaukaa. Niin paljon kaunista. Niin paljon tuskaa ja kipua. Miten vaikealta välillä tuntuukaan löytää tasapaino näiden ääripäiden välillä. 

Tätä päivää on leimannut suru ja ikävä. Tänään kuvasin elämäni ensimmäiset hautajaiset, enkä voinut välttyä kyyneliltä. Tänään tulee myös kuluneeksi viisi vuotta rakkaan ystäväni Roosan kuolemasta. Viisi vuotta siitä, kun kesken koeviikon sain kuulla uutisen, joka hetkeksi vei pohjan jalkojeni alta. Tavallinen arkipäivä muuttui silmänräpäyksessä epätodelliseksi painajaiseksi. Ajoin tummansinisellä skootterilla kotiin itkua pidätellen ja yritin pysyä tiellä. Kotona sain vaivoin kerrottua isälle, mitä oli tapahtunut ääneni sortuessa kyyneliin. Isä sulki minut syliinsä ja romahdin täydellisesti. En itke kovin helposti, mutta syyskuussa 2013 itkin tuntikausia. Makasin yksin pimeässä huoneessa ja ajattelin, ettei tuska koskaan katoaisi. Olin menettänyt ystävän, joka oli ymmärtänyt minua paremmin kuin kukaan toinen. Ystävän, jota olin saanut kutsua sielunsiskoksi. Ystävän, jonka kanssa olimme vuoroin pelänneet ja vuoroin odottaneet innolla tulevaa. Yhtäkkiä tunsin olevani niin yksin - seuranani vain syyllisyys ja ikävä. Normaalin elämän jatkuminen tuntui utopistiselta. Vaikka olisin vain halunnut olla yksin suruni kanssa, oli pakko raahautua kouluun, kirjoittaa koepaperille yhdentekevältä tuntuvia asioita ja katsoa ihmisiä silmiin. Elämäni oli kokenut siihen astisen taipaleeni kovimman iskun, mutta maailma ympärilläni jatkoi kulkuaan kuin mikään ei olisi muuttunut. En millään voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Enkä ymmärrä vieläkään. 

Viisi vuotta. Samaan aikaan niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika. Osa haavoista on kasvanut umpeen ja osa arvista on haalistunut kokonaan. Uusiakin on tullut ja varmasti niitä on luvassa lisää, minkä ajatteleminen saa välillä sydämen täyttymään kauhusta. Miten paljon tuskaa voi pieni ihminen jaksaa kantaa? Kun välillä arkipäivän tavalliset haasteet ja pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat musertavilta, niin miten vielä isommista voi selvitä? Ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut, miten kaikkein järkyttävimmistäkin kokemuksista huolimatta ihmiset jatkavat elämäänsä ja saavat jostain voimaa etsiä valonpisaroita kaiken synkkyyden keskellä. Rakas mummini sanoi tänään puhuessamme surusta, että ajan kuluessa kiitollisuus valtaa surulta ja ikävältä alaa. Kiitollisuus siitä, että on saanut elämältä niin ihmeellisen lahjan - ihmisen, jonka menettäminen sattuu ihan helkkaristi. Mitä enemmän tuntee kipua, sitä enemmän kai tietää rakastaneensa. 

Ja mikä voima onkaan jälleennäkemisen toivossa! Minkä lohdutuksen sydämeen tuovatkaan Jeesuksen sanat "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.  Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?" Miten turvallista onkaan, kun saa omalla pelosta vapisevalla kädellänsä tarttua tuohon kuoleman voittaneen kuninkaan naulojen lävistämään käteen. On ihmeellistä kun saa luottaa siihen, että mitä tahansa elämä tuokaan tullessaan, sitä ei tarvitse koskaan kohdata yksin. 

Katson ulos ikkunasta kyyneleiden valuessa poskilleni. Tänään taivaskin itkee yhdessä kaikkien surevien kanssa. Jossain toisaalla aurinko yhtyy onnellisten nauruun. Tänään saat olla surullinen, jos siltä tuntuu. Saat itkeä yhdessä itkevien kanssa. Saat myös olla iloinen ja onnellinen, eikä sinun tarvitse tuntea siitä syyllisyyttä. "Aika on itkeä ja aika nauraa." Välillä elämä heittää meitä ääripäästä toiseen ja toivottavasti joskus löydämme myös kultaisen keskitien.