Pitkästä aikaa täällä! Tajusin juuri, että vuosi 2022 vierähti ilman yhtäkään blogi-postausta. Instagramin puolella oon jonkin verran jakanut ajatuksiani, mutta nyt tuli sellanen fiilis, että olis ihana kirjoitella vähän tännekin. Mun elämässä on tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että haluan jakaa niistä vähän pidemmin myös teille, jotka ootte seurannut mun matkaa usein melko synkkien tunnelmien keskellä.
Tänään mulla on vapaapäivä. Heräsin aamulla painajaisunesta jo seitsemän jälkeen ja pohdin, jäisinkö vielä nukkumaan, kun siihen kerrankin olis mahdollisuus vai lähtisinkö aamupalalle rakastamaani kahvilaan. Päädyin nousemaan ylös ja onneksi tein niin! Avasin verhot ja huomasin talven palanneen yön aikana. Mannerheimintien työmaiden johdosta bussipysäkki oli vaihtanut paikkaa ja hetken harhailtuani pääsin lopulta matkaan. Oli ihanaa istua herkullisen aamupalan ääressä kirjaa lueskellen tietäen, että päivästä oli vielä lukematon määrä tunteja käyttämättä. Astuessani kahvilan ovesta ulos, auringonpaiste täytti minut sanoinkuvaamattomalla ilolla. Mikä elämää tuova voima valossa onkaan! Jatkoin matkaani kirjastoon, missä edelleen istuskelen tuijottaen välillä ikkunasta sinistä taivasta.
Välillä tekee todella hyvää pysähtyä pohdiskelemaan elettyä elämää ja katsomaan taaksepäin. En voi kuin ihmetellä nöyrän kiitollisuuden vallassa, millaisen matkan olen tähän mennessä kulkenut. Marraskuussa 2021 kirjoitin edellisen kerran tänne ja silloin olin täysin vakuuttunut siitä, että luokanopettajan työtä en tulisi koskaan tekemään. Ajattelin, ettei minusta kertakaikkiaan olisi siihen. Koin syvästi ja kipeästi olevani täysin kyvytön ja sopimaton kyseiseen tehtävään. Yksittäiset opettajan sijaisuudet saivat minut edeltävinä öinä sellaisten ahdistuskohtausten valtaan, että melkein luulin kuolevani. Mitkään läheisteni kommentit siitä, miten hyvin heidän mielestään sopisin opettajaksi eivät kyenneet murtamaan sitä koko olemukseni läpäisevää tunnetta sisimmässäni, joka sai kaiken itseluottamukseni lentämään taivaan tuuliin. Pelkäsin tulevaisuutta, koska minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä elämälläni tekisin. Minusta tuntui, etten koskaan löytäisi omaa paikkaani työelämässä ja tämä kokemus heijastui kaikille muillekin elämäni osa-alueille. Koin olevani hukassa - vailla suuntaa, iloa ja innostusta. Ikäänkuin vain ajelehdin eteenpäin toivoen, että jokin ihme muuttaisi elämäni suunnan.
Kaiken tämän keskellä elämässäni oli myös valtavasti hyviä asioita, mutta syvä riittämättömyyden tunne ja tyytymättömyys loivat jatkuvasti synkkiä varjojaan elämäni ja ihmissuhteideni ylle. Koin usein olevani erämaassa eksyksissä ja korvissani soi jatkuvasti huonommuuden hirvittävä huuto. Tällainen olotila ja mielenmaisema on paras mahdollinen kasvualusta vertailulle ja kateudelle, jotka synkentävät käsityksiä omasta elämästä ja itsestä entisestään. Kirottu noidankehä, jonka tuhovoima on niin suuri, että pieni ja rikkinäinen ihminen kokee olevansa täysin voimaton vastustamaan sitä. Onneksi kaiken tämän keskellä tiesin, että suuri Jumala on puolellani. Olin elämässäni nähnyt monta kertaa, miten ihmeellisesti Hän oli minua auttanut ja siksi (vajavaisesti kylläkin) luotin Hänen johdattavan minua edelleen. En kuitenkaan voinut silloin kuvitellakaan, millä tavalla Hän tulisi sen tekemään.
Kirjoittaessani tätä kyyneleet nousevat väkisin silmiini ja mielessäni alkavat soida Shane & Shane:n laulun sanat:
