never alone

Istun Cafe Tarinassa kirjoittamassa luokanopettajaopintojeni viimeistä esseetä ja katselen ikkunasta ohi kulkevia ihmisiä, lehdettömiä puita ja marraskuun harmaata maisemaa. Keskeytän kirjoittamisen ja päädyn tänne. Edellisestä kirjautumisesta tälle sivustolle on kulunut 10 kuukautta. Vuoden alussa kuvittelin, että tästä vuodesta tulisi blogin puolella aktiivisempi kuin koskaan, mutta toisin kävi. Monet muutkin asiat ovat menneet radikaalisti eri tavalla kuin olin kuvitellut ja suunnitellut. Ajattelin saavani gradun valmiiksi viimeistään kesään mennessä mutta työ on kesken edelleen. Kaikkein ihmeellisintä on se, että murehtijaluonteestani huolimatta en ole missään vaiheessa stressannut koko asiaa. Hämmästyttävän vähän stressiä aiheuttaa myös ajatus siitä, ettei minulla ole aavistustakaan valmistumisen jälkeisistä seuraavista askelista. Keväällä suoritettu maisteriharjoittelu, monista upeista hetkistä huolimatta, vahvisti ajatusta siitä, ettei luokanopettajan työ ainakaan tällä hetkellä ole minua varten. Katsoessani elämääni taaksepäin, kaikkien haastavien, kivuliaiden ja välillä epätoivoisiltakin tuntuneiden vaiheiden yläpuolella loistaa niin kirkkaasti Jumalan huolenpito ja uskollisuus, että tiedän myös tulevaisuuteni olevan turvallisissa käsissä. Vaikeuksia ja kärsimystä on varmasti tiedossa jatkossakin mutta tiedän, etten ole niiden keskellä koskaan yksin. 

Jos jotain oon tän kuluneen vuoden aikana oppinut niin sen, miten yhtäkkisesti elämä voi muuttua. Joskus parempaan suuntaan kuin olisimme uskaltaneet edes unelmoida mutta usein suunta voi olla myös täysin päinvastainen kuin olisimme toivoneet. Kaikki tässä maailmassa on äärettömän haurasta ja katoavaisuuden alaista. Jokainen hetki on ainutlaatuinen ja kallisarvoinen lahja, josta saa nauttia mutta johon ei voi takertua. Kauneimmatkin rakennelmat voivat sortua sekunnissa. Kauhistuttava totuus, jonka harva haluaa kohdata ennen kuin se on väistämätöntä. Onneksi tässä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jumalan rakkaus ja uskollisuus nimittäin ovat horjumattomia. Kestävä perusta elämälle voi löytyä vain tämän katoavaisen todellisuuden ulkopuolelta. 

"Saat olla varma, että Jumala on läsnä. Tietoisuus hänen läsnäolostaan muuttaa kaiken ja murheesi väistyy." Tää lause on lohduttanut mua monesti. Jumalan läsnäolo ei välttämättä muuta mitään näkyvällä tavalla meidän olosuhteissa ja kuitenkin se voi muuttaa kaiken, millä on todella merkitystä. Jumalan läsnäolo voi tuoda sydämeen rauhan, joka on täysin riippumaton olosuhteista: rauhan, joka ulottuu niin syvälle ihmisyyden ytimeen, etteivät sitä pysty horjuttamaan kipeimmätkään tunteet tai vaikeimmatkaan tilanteet. Pohjimmiltaan rauha ei ole negatiivisten tunteiden puuttumista vaan nimenomaan tietoisuutta Jumalan läsnäolosta niidenkin keskellä. Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi, jotta hän kykenisi olemaan läsnä ihmisyyden kivussa todellisella, syvästi itse koetulla tasolla. 

“Sen vuoksi hänen piti tulla kaikessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylipappi tehtävissään Jumalan edessä ja hän voisi sovittaa kansan synnit. Koska hän on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, hän kykenee kiusattuja auttamaan.” Hepr. 2:17-18

Kun mietin tilanteita, joissa olen kokenut saavani eniten lohdutusta, ne ovat liittyneet lähes poikkeuksetta ihmisiin, jotka ovat aidosti kyenneet samaistumaan kokemaani tuskaan. Harva asia tuntuu yhtä upealta, voimaannuttavalta ja turvalliselta kuin kuulla sanat: "ymmärrän mistä puhut, tiedän miltä tuo tuntuu, olen kokenut jotain vastaavaa". Miten ihmeelliseltä tuntuu kokemus siitä, ettei ole kipunsa ja heikkoutensa kanssa yksin. Joku näkee, kuulee ja ymmärtää. Vertaistuen voimaa ei voi vähätellä. Vielä ihmeellisempää on se, että maailmankaikkeuden kuningas ja koko luomakunnan Luoja, on ottanut vapaaehtoisesti osaa kärsimykseeni. Sen lisäksi, että hän ymmärtää, hän on myös voimallinen parantamaan, eheyttämään ja tekemään kaiken uudeksi. Tietoisuus tästä maalaa sumun peitossa olevan tulevaisuuden toivon väreillä. 

Oh, the perfect Son of God

In all His innocence
Here walking in the dirt with you and me

He knows what living is
He's acquainted with our grief
Man of sorrows and Son of suffering

Blood and tears
How can it be?
There's a God who weeps
There's a God who bleeds
Oh, praise the One
Who had reached for me
Hallelujah
To the Son of suffering

Maverick City Music - Son of Suffering 

tavoite 2: count your blessings

Yksi vertailun ja kateuden ikävimmistä seurauksista on sokaistuminen niille hyville asioille, mitä omassa elämässä on. Kun katse kiinnittyy siihen, mitä jollain muulla on ja mitä itseltä puuttuu, jää näkemättä kaikki ne siunaukset, jotka omaan elämään on suotu. Voin tunnustaa, että itse sorrun tähän valitettavan helposti. Joululomalla sain tästä erittäin tarpeellisen muistutuksen keskustellessani yhden ystäväni kanssa aiheesta. Tajusin kauhukseni, miten kiittämätön olenkaan ollut rypiessäni itsesäälissä, vaikka elämääni on siunattu niin monin tavoin. Jopa epäreilun paljon. Tämän kivuliaan oivalluksen seurauksena päätin ottaa yhdeksi tämän vuoden tavoitteeksi aktiivisen kiitollisuuden harjoittamisen. Uskon, että se on yksi parhaista keinoista taistella kateutta vastaan ja lisätä omaa hyvinvointia. Ja kun voi itse paremmin, on helpompi levittää rakkautta myös ympärilleen. 

Täytin eilen 25 vuotta ja koko päivän tunsin olevani sellaisen siunauksen ympäröimänä, etten muista koska viimeksi. Sama häkellyttävän syvä kiitollisuuden tunne on jatkunut tänäänkin. Tällaisina päivinä, kun olosuhteet ovat kaikin tavoin suosiolliset ja rohkaisun sanoja tuntuu oikein satelevan taivaasta, on helppo olla kiitollinen. Oon alkanut vuoden alusta täyttää kiitollisuuspäiväkirjaa ja eilen illalla yksi sivu tuli täyteen alta aika yksikön. Kuten hyvin tiedätte, on olemassa myös hyvin toisenlaisia päiviä. Päiviä, jolloin kaikki maailman asiat tuntuu kaatuvan niskaan, ahdistus yllättää joka nurkan takaa ja minäkuva on niin vääristynyt, että tekisi mieli hajottaa kaikki peilit pieniksi sirpaleiksi. Tällaisina päivinä ei ole helppoa olla kiitollinen. Sen sijaan on helppoa inhota itseään ja omaa elämäänsä, vajota itsesääliin ja katkeruuteen sekä uskoa siihen, että kaikki tulee menemään pieleen. Menneisyydestä mieleen nousevat kaikkein ikävimmät muistot ja tulevaisuus on uhkakuvien peitossa. Tästä ilmiöstä voidaan käyttää myös termiä "negatiivinen suodattaminen". 

Tällaista ainakin minun elämäni on. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, sehän on selvä. Mielestäni on ihan sallittua ja jopa suositeltavaa antaa itselleen lupa kokea kaikenlaisia tunteita. Kateus on yksi inhottavimmista tunteista, josta haluaisin päästä eroon ikuisiksi ajoiksi. Kuitenkin tiedän, ettei itsensä syyllistäminen ja ruoskiminen tai tunteiden kieltäminen ja piilottaminen tuo ongelmaan ratkaisua. Tunteita ei ole terveellistä torjua, muttei niiden tarvitse myöskään antaa määritellä elämäämme. Yksi suurimmista oivalluksista ensimmäisen terapiavuoteni aikana on ollut ymmärrys siitä, että omaa ajattelua on mahdollista muuttaa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta minulle se ei ole sitä ollut. Tiettyjen haitallisten ajatusmallien kanssa vuosikausia kamppaillessani olen välillä menettänyt uskon siihen, että asiat voisivat muuttua paremmaksi. Olen ottanut esimerkiksi murehtimisen ja riittämättömyyden tunteen osaksi identiteettiäni. Olen ajatellut, että tällainen ihminen minä nyt olen, eikä asialle ole mitään tehtävissä. Terapian myötä olen alkanut ymmärtää, että aivoni ovat hyvinkin muovautuvat. Haastavaksi asian tekee vain se, että koska ajatukseni ovat vuosikausia kulkeneet tiettyjä tuttuja reittejä, on vaihtoehtoisen reitin valitseminen vaivalloista. Se vaatii tietoista ponnistelua, raskasta työtä ja uskoa siihen, että työ tuottaa hedelmää, vaikkei työn tulosta heti huomaisikaan. 

Otetaan yksi käytännön esimerkki. Kuvitellaan, että on taas sellainen päivä, kun oma elämä tuntuu kaikin tavoin kurjalta. Huomaan ajatusteni lähtevän kulkemaan sitä tuttua reittiä, jossa kateus määrää suunnan ja tahdin. Nyt tiedostankin, että on mahdollista valita toisin. Sen sijaan, että alkaisin ahdistuneena esimerkiksi selata instagramin etusivua ja etsiä vahvistusta vääristyneille ajatuksilleni, teenkin näin: tunnistan tunteeni, pysähdyn, hengitän syvään ja alan suunnata ajatuksiani kohti kiitollisuutta. Mietin, mistä kaikesta saan juuri tässä hetkessä olla kiitollinen. Katson ympärilleni ja aktivoin kaikki aistini. Muistelen kaikkia niitä hyviä asioita, joita elämässäni on tapahtunut. Voin katsella vanhoja valokuvia tai lukea kirjoittamaani kiitollisuuspäiväkirjaa. Palautan mieleeni niitä rohkaisun sanoja, joita olen saanut eri ihmisiltä kuulla. Pikkuhiljaa maisema alkaa muuttua. Silmäni avautuvat jälleen Jumalan hyvyydelle. Sydämeni alkaa täyttyä ilolla, rauhalla ja ylistyksellä. 

Tietenkään asiat eivät ole näin yksinkertaisia, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkia ongelmia. Uskon kuitenkin, että pienin askelin asiat muuttuvat paremmiksi ja siksi tahdon ainakin kokeilla, mitä seurauksia tietoisella kiitollisuuden harjoittamisella tulee omalla kohdallani olemaan. 

tavoite 1: minimoi puhelimen käyttö

Hyvää uutta vuotta! Mun vuosi ei lähtenyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin, koska makasin kaksi ensimmäistä päivää sängyssä kurkkukivun kourissa. Kipu onneks katosi yhtä yllättäen kuin saapuikin ja tänään iloitsin suuresti päästessäni ihan vaan ulos kävelemään lumisiin maisemiin. Nyt oon istunut pari tuntia koneen ääressä miettimässä, mitä tänne kirjoittaisin. En ihmettele, miks kirjoitan nykyään niin harvoin, koska saan tähän kulutettua ihan tolkuttomasti aikaa, enkä siltikään oo tyytyväinen lopputulokseen :D Pitäis varmaan opetella kirjoittamaan vähän matalammalla kynnyksellä. Edellinen postaus on viime vuoden toukokuulta ja huomaamattani päädyin kirjoittamaan lähes samasta aiheesta kuin silloinkin.

Vuosi 2020 ei ollut helppo varmasti kenellekään. Jouduimme luopumaan monista meille rakkaista asioista ja monet laatimamme suunnitelmat menivät perinpohjaisesti uusiksi. Kun pysähdyn miettimään kulunutta vuotta, mieleen nousee kuitenkin myös monia ihania ja ikimuistoisia hetkiä. Tähän postaukseen valitsemani kuvat edustavat juuri noita hetkiä: lämpimiä kesäpäiviä täynnä auringonpaistetta, rakkautta ja iloa. Mielikuvat, joita meillä on monien tuntemiemme ihmisten elämästä, perustuvat vastaaviin kuviin - tarkasti valittuihin parhaisiin paloihin, joita jakaa mielellään niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Onneksi yhä useammat somevaikuttajat ovat alkaneet tuoda loistokkaiden kohokohtien lisäksi elämästään esiin myös toisenlaisia puolia. Mielenterveysongelmista puhutaan avoimemmin kuin koskaan ja siitä olen todella iloinen. Tästä huolimatta luulen, että suurin osa ihmisistä voi samaistua siihen riittämättömyyden tunteeseen joka syntyy niin helposti instagramia selatessa. Muiden elämä vaan näyttää niin paljon paremmalta, hauskemmalta ja rikkaammalta kuin oma harmaalta tuntuva arki. 

Vaikka oon hyvinkin tietoinen siitä, että sosiaalisen median antama kuva ihmisten elämästä on parhaimmillaankin melko yksipuolinen ja pahimmillaan todella vääristynyt, saan itseni jatkuvasti kiinni haitallisista vertailevista ajatuskuluista. Päästäkseni eroon tällaisista tunteista, yritän itsekin rakentaa elämästäni hienompaa ja kiiltävämpää kuin se todellisuudessa on. Lankean ajattelemaan, että jos vain pääsisin mukaan tuohon kilpailuun ja pärjäisin siinä edes kohtuullisesti, ehkä minäkin voisin olla yhtä onnellinen kuin ihmiset, joiden kuvia selaan. Joka ikinen kerta, kun astun tähän ansaan, huomaan ettei tässä kilpailussa ole voittajia. Palkintona on parhaimmillaan vain hetkellinen mielihyvän kokemus, jota seuraa entistä syvempi tyhjyys. Aina uudestaan päädyn siihen lopputulokseen, että tähän taisteluun en halua lähteä, koska ymmärrän loppujen lopuksi taistelevani vain itseäni vastaan. Sosiaalinen media ei tietenkään ole ongelman juurisyy, eikä sieltä poistuminen tuo täydellistä ratkaisua vertailun ongelmaan, joka on vaivannut ihmisiä jo kauan ennen sosiaalisen median aikakautta. 

Useamman somepaaston läpi käyneenä voin kuitenkin sanoa, että kyllä irtiotto sosiaalisesta mediasta on tehnyt hyvää ainakin mun mielenterveydelle. Toisaalta oon myös huomannut, että puhelimen käyttö ilman sosiaalista mediaakin nostaa mun stressitasot helposti pilviin. Siks yks mun isoimmista tavoitteista tälle vuodelle on minimoida puhelimen käyttö ja raivata mahdollisimman paljon tilaa pysähtymiselle, hiljaisuudelle ja tylsistymisellekin. Oon tajunnut, että jos ei halua tavoitteiden jäävän vaan ajattelun ja puhumisen tasolle, täytyy ne konkretisoida. Tässä siis muutamia käytännön vinkkejä tavoitteen saavuttamiseksi: 

1) Rauhoita päivän ensimmäinen ja viimeinen tunti - 

laita puhelimesta mobiilidata pois tunti ennen nukkumaanmenoa 

ja laita takaisin päälle tunti heräämisen jälkeen. 

2) Vietä vähintään kerran kuussa yksi päivä ilman nettiyhteyttä. 

3) Pidä puhelinta eri huoneessa silloin kun et oikeasti tarvitse sitä. 

4) Aseta itsellesi selkeitä rajoituksia tiettyjen sovellusten suhteen 

(ite oon välillä paastonnut viikkoja esim. sosiaalisesta mediasta ja uutisten lukemisesta). 

5) Tee asioita, jotka saa sut unohtamaan puhelimen kokonaan. 

Esim. hyvän kirjan lukeminen, urheilu, kirjoittaminen, maalaaminen. 

6) Älä käytä puhelinta silloin kun oot muiden seurassa, ellei oo aivan pakko.