It's so hard to say goodbye

Sain olla mukana siunaamassa sut viimeiselle matkalles ja vaikka mua ahdisti etukäteen ihan älyttömästi ja paikan päällä itketti enemmän kun koskaan, tiesin että se oli tehtävä. Kun mä astelin sun arkun luo ja näin kaikki kauniit kukkaset, mun henki salpautu ja pelkäsin jalkojen pettävän. Ihmeen kaupalla sain luettua muistotekstin, mutta sen jälkeen romahdin totaalisesti. Onneks äiti oli mukana, muuten en varmaan olis selviytynyt takas omalle paikalle. Pahinta oli nähdä miten montaa ihmistä sun lähtös kosketti ja se tuskan määrä sun rakkaiden kasvoilla. Nyt kun tiedän, että sulla on hyvä olla, tahtoisin tehdä kaikkeni sun läheisten hyväks. Ja kuitenkin mulla on niin avuton olo. 

Sä oot muuttanut mun elämän kaks kertaa. Ensin silloin kun astuit mun elämään Kauniaisten raamattuopistolla maaliskuussa 2011 ja toisen kerran maanantaina 23.9.13 kun sain kuulla, että oot poissa. Poissa silmistä, muttet poissa sydämestä. Koskaan.  Ehdittiin tuntea vajaat kolme vuotta, mutta ensi tapaamisesta lähtien musta tuntu kun oltais tunnettu aina.

"Mä tunnen sinut pikkusisko 
Me vaikka vasta kohdattiin 
Niin monin kasvoin ennenkin sä vierelläni maannut oot 
Takkuiset hiukset rinnoillasi 
Aamuyön utu silmissäs 
Kuin lihaksi ois tulleet kasteiset niityt, unenlaaksot"

 Oot opettanut mulle valtavan paljon. Sen miten hymy voi muuttaa maailmaa, mutta toisaalta miten se voi myös aiheuttaa tuhoa, jos ei osaa tai uskalla näyttää niitä toisenlaisia tunteita. Joskus todellista vahvuutta on olla heikko. Itkeä, huutaa tai vain istua hiljaa ja ottaa apu vastaan. Kukaan meistä ei jaksa yksin. Kukaan meistä ei jaksa aina olla iloinen. Kukaan meistä ei jaksa aina antaa parastaan. Mutta ei meidän tarvitsekaan. Olisitpa tajunnut sen. Kumpa me kaikki tajuttais, että meillä on oikeus huonoihin päiviin ja epäonnistuneisiin suorituksiin. Meidän arvoa ei määritä se, miten hyviä ollaan vaan se kenen lapsia me ollaan ja kuka on kuollut meidän puolesta ristillä. Sunkin puolesta. Ja siks mä tiedän, että sä ootat mua taivaassa. Vaikka toisaalta haluaisin enemmän kun mitään päästä sun luo, tiedän että mulla on vielä paljon tehtävää täällä. Mä haluan auttaa heikkoja ja kertoa mun ympärillä oleville ihmisille, miten tärkeitä ja ihania ne on, vaikka niillä olis kuinka huono päivä. Ja ennenkaikkea mä tahdon kertoa ihmisille siitä todellisesta toivosta, joka kestää hurjimmissakin myrskyissä. Mä tiedän että sä olisit halunnut tehdä samoin. Ja sä teitkin. Nyt on mun vuoro jatkaa sitä työtä.

Sielunsiskoni Roosan muistoa kunnioittaen ja ikävöiden Milja