Yksi vertailun ja kateuden ikävimmistä seurauksista on sokaistuminen niille hyville asioille, mitä omassa elämässä on. Kun katse kiinnittyy siihen, mitä jollain muulla on ja mitä itseltä puuttuu, jää näkemättä kaikki ne siunaukset, jotka omaan elämään on suotu. Voin tunnustaa, että itse sorrun tähän valitettavan helposti. Joululomalla sain tästä erittäin tarpeellisen muistutuksen keskustellessani yhden ystäväni kanssa aiheesta. Tajusin kauhukseni, miten kiittämätön olenkaan ollut rypiessäni itsesäälissä, vaikka elämääni on siunattu niin monin tavoin. Jopa epäreilun paljon. Tämän kivuliaan oivalluksen seurauksena päätin ottaa yhdeksi tämän vuoden tavoitteeksi aktiivisen kiitollisuuden harjoittamisen. Uskon, että se on yksi parhaista keinoista taistella kateutta vastaan ja lisätä omaa hyvinvointia. Ja kun voi itse paremmin, on helpompi levittää rakkautta myös ympärilleen.
Täytin eilen 25 vuotta ja koko päivän tunsin olevani sellaisen siunauksen ympäröimänä, etten muista koska viimeksi. Sama häkellyttävän syvä kiitollisuuden tunne on jatkunut tänäänkin. Tällaisina päivinä, kun olosuhteet ovat kaikin tavoin suosiolliset ja rohkaisun sanoja tuntuu oikein satelevan taivaasta, on helppo olla kiitollinen. Oon alkanut vuoden alusta täyttää kiitollisuuspäiväkirjaa ja eilen illalla yksi sivu tuli täyteen alta aika yksikön. Kuten hyvin tiedätte, on olemassa myös hyvin toisenlaisia päiviä. Päiviä, jolloin kaikki maailman asiat tuntuu kaatuvan niskaan, ahdistus yllättää joka nurkan takaa ja minäkuva on niin vääristynyt, että tekisi mieli hajottaa kaikki peilit pieniksi sirpaleiksi. Tällaisina päivinä ei ole helppoa olla kiitollinen. Sen sijaan on helppoa inhota itseään ja omaa elämäänsä, vajota itsesääliin ja katkeruuteen sekä uskoa siihen, että kaikki tulee menemään pieleen. Menneisyydestä mieleen nousevat kaikkein ikävimmät muistot ja tulevaisuus on uhkakuvien peitossa. Tästä ilmiöstä voidaan käyttää myös termiä "negatiivinen suodattaminen".
Tällaista ainakin minun elämäni on. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, sehän on selvä. Mielestäni on ihan sallittua ja jopa suositeltavaa antaa itselleen lupa kokea kaikenlaisia tunteita. Kateus on yksi inhottavimmista tunteista, josta haluaisin päästä eroon ikuisiksi ajoiksi. Kuitenkin tiedän, ettei itsensä syyllistäminen ja ruoskiminen tai tunteiden kieltäminen ja piilottaminen tuo ongelmaan ratkaisua. Tunteita ei ole terveellistä torjua, muttei niiden tarvitse myöskään antaa määritellä elämäämme. Yksi suurimmista oivalluksista ensimmäisen terapiavuoteni aikana on ollut ymmärrys siitä, että omaa ajattelua on mahdollista muuttaa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta minulle se ei ole sitä ollut. Tiettyjen haitallisten ajatusmallien kanssa vuosikausia kamppaillessani olen välillä menettänyt uskon siihen, että asiat voisivat muuttua paremmaksi. Olen ottanut esimerkiksi murehtimisen ja riittämättömyyden tunteen osaksi identiteettiäni. Olen ajatellut, että tällainen ihminen minä nyt olen, eikä asialle ole mitään tehtävissä. Terapian myötä olen alkanut ymmärtää, että aivoni ovat hyvinkin muovautuvat. Haastavaksi asian tekee vain se, että koska ajatukseni ovat vuosikausia kulkeneet tiettyjä tuttuja reittejä, on vaihtoehtoisen reitin valitseminen vaivalloista. Se vaatii tietoista ponnistelua, raskasta työtä ja uskoa siihen, että työ tuottaa hedelmää, vaikkei työn tulosta heti huomaisikaan.
Otetaan yksi käytännön esimerkki. Kuvitellaan, että on taas sellainen päivä, kun oma elämä tuntuu kaikin tavoin kurjalta. Huomaan ajatusteni lähtevän kulkemaan sitä tuttua reittiä, jossa kateus määrää suunnan ja tahdin. Nyt tiedostankin, että on mahdollista valita toisin. Sen sijaan, että alkaisin ahdistuneena esimerkiksi selata instagramin etusivua ja etsiä vahvistusta vääristyneille ajatuksilleni, teenkin näin: tunnistan tunteeni, pysähdyn, hengitän syvään ja alan suunnata ajatuksiani kohti kiitollisuutta. Mietin, mistä kaikesta saan juuri tässä hetkessä olla kiitollinen. Katson ympärilleni ja aktivoin kaikki aistini. Muistelen kaikkia niitä hyviä asioita, joita elämässäni on tapahtunut. Voin katsella vanhoja valokuvia tai lukea kirjoittamaani kiitollisuuspäiväkirjaa. Palautan mieleeni niitä rohkaisun sanoja, joita olen saanut eri ihmisiltä kuulla. Pikkuhiljaa maisema alkaa muuttua. Silmäni avautuvat jälleen Jumalan hyvyydelle. Sydämeni alkaa täyttyä ilolla, rauhalla ja ylistyksellä.
Tietenkään asiat eivät ole näin yksinkertaisia, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkia ongelmia. Uskon kuitenkin, että pienin askelin asiat muuttuvat paremmiksi ja siksi tahdon ainakin kokeilla, mitä seurauksia tietoisella kiitollisuuden harjoittamisella tulee omalla kohdallani olemaan.
