lauantai 4. toukokuuta 2019

vuoristoradan kyydissä

Edellisestä postauksesta on taas kulunut ikuisuus ja pimeä talvi alkaa olla onnellisesti takana päin. Alkuvuosi on ollut täynnä haasteita ja välillä synkkiäkin epätoivon hetkiä, mutta kaikista tilanteista ja fiiliksistä on noustu takaisin valon puolelle. Oikeestaan viime kesästä asti oon elänyt melko itsenäistä, vapaata ja epäsäännöllistä elämää. Oon saanut suunnitella viikon aikataulut miten vaan oon itse halunnut, mikä on mahdollistanut sen, että aikaa ja energiaa on riittänyt kaikkeen kivaan ja ylimääräiseen. Oon saanut elää enimmäkseen omalla mukavuusalueellani ja stressitasot on pysytellyt poikkeuksellisen alhaisissa lukemissa. Välillä oon kuitenkin jo kaivannut säännöllisiä rutiineja ja itsensä voittamisesta seuraavaa huumaavaa helpotuksen tunnetta. 


Loppu tälle harvinaisen stressittömälle ja epäsäännölliselle ajanjaksolle koitti maaliskuun alussa, kun luokanopettajaopintojen toinen harjoittelu alkoi. Etukäteen suhtauduin asiaan yllättävän rauhallisesti, mutta kuitenkin välillä hyvinkin kauhunsekaisin tuntemuksin. Harjoittelu kesti seitsemän viikkoa ja loppui viime viikon perjantaina. Kaikki sujui enimmäkseen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. En muistaakseni mennyt yhtenäkään iltana koko harjoittelun aikana ahdistuneena nukkumaan ja myös aamuherätykset sujui ihmeellisen kivuttomasti. Saatiin kolmen muun harjoittelijan kanssa aivan ihana ja innokas luokka opetettavaks. Sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa ja vertaistuki oli parasta A-luokkaa. Harjoittelun loppuessa saatiin oppilailta niin liikuttavaa palautetta, että luin niitä kerta toisensa jälkeen uudelleen hymyssä suin ja kyynel poskella. Viimeisen oppitunnin jälkeen kaikki oppilaat tuli jonossa halaamaan ja sanomaan hyvästit, ja kyllä siinä kohtaa taas tajusin, miten siistiä ja palkitsevaa opettajan työ parhaimmillaan on. 


 Kaikesta hyvästä huolimatta fiilikset omasta opettajuudesta on vaihdellut vuoristoradan lailla. Välillä oon ollut lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei opettajan työ vaan yksinkertaisesti ole mua varten.  Viime torstaina olin kahden vuoden tauon jälkeen sijaistamassa ja tällä hetkellä ollaan taas noissa  sataa hipovissa prosenttiluvuissa. Oon tehnyt ihan vakavissani ammatinvalintatestejä ja pohtinut, mitä muita vaihtoehtoja mulla vois olla. Mitään järkevää en oo kuitenkaan vielä keksinyt. Oon kokenut syvää riittämättömyyttä kaikkien haasteiden ja oman persoonallisuuteni edessä ja törmännyt kerta toisensa jälkeen yhteen mun syvimmistä perusongelmista. Nimittäin siihen, että haluaisin olla heti hyvä kaikessa, mitä teen. Jos en heti osaa jotain, sorrun ajattelemaan, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla ja on parempi luovuttaa. Musta tuntuu, että erityisesti opettajan työssä kaikki epävarmuus ja riittämättömyys kohdistuu niin syvälle oman persoonan ytimeen, että keskeneräisyyden hyväksyminen on poikkeuksellisen hankalaa. 


Viime päivinä oon taas ollut aika hukassa itseni kanssa. Tuntuu vaikealta löytää omaa paikkaansa tässä vaatimuksia ja kilpailua täynnä olevassa maailmassa. Oon mestari omien heikkouksieni tunnistamisessa, mutta vahvuudet puolestaan on jossain niin syvällä piilossa, että niiden näkeminen tuottaa suuria vaikeuksia. En edelleenkään osaa luottaa siihen, että oon arvokas ja rakastettu itsenäni - keskeneräisenä, rikkinäisenä ja epävarmana. Uskon, että meidät kaikki on luotu tarkoituksella tällaisiksi kuin ollaan ja kaikki meidän ominaisuudet ja luonteenpiirteet on osa suurempaa palapeliä ja Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa. Vaikka uskon tähän syvällä sisimmässäni, en osaa elää sitä todeks omassa elämässäni. Tiedän olevani elämänmittaisella matkalla, jolla välillä saan juosta kukkien valtaamalla niityllä auringonpaisteessa ja juoda puhtaasta purosta elävää vettä. Välillä taas kaadun rähmälleni kuralätäkköön tai törmään kovaa vauhtia nenä edellä seinään. En kuitenkaan aio luovuttaa, koska jokaisella askeleella ja arvella on oma merkityksensä. Jokainen askel vie mut lähemmäksi sitä vapautta, iloa, rauhaa ja täydellistä hyväksyntää, jota varten meidät on luotu. 



Pohjimmiltaan on kyse siitä, luotanko Jumalan lupauksiin silloinkin, kun pää on täynnä valheita ja sydän kipeitä tunteita. Luotanko silloinkin, kun en ymmärrä mistään mitään ja kaikki tuntuu menevän juuri päinvastoin kuin olisin toivonut? Luotanko, että kesä on tulossa silloinkin, kun takatalvi iskee toukokuussa ja lunta sataa 15 senttiä? Kerta toisensa jälkeen olen saanut omassa elämässäni nähdä, että tuntui miltä tuntui, Jeesus on luottamuksen arvoinen. Silti aina uudelleen ja uudelleen epäilen Hänen johdatustaan. Ja siitä huolimatta Jeesus kulkee rinnallani aina ja ikuisesti, kun vain annan Hänelle siihen luvan. Tätä on armo. 

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

hapuilevia ajatuksia puettuina yksinkertaisiin sanoihin

Liian pitkään 
olen paennut 
sanoja 
joita ei ole löytynyt,
kyyneleitä 
jotka eivät ole vuotaneet,
hiljaisuutta 
joka on täyttynyt metelillä.

Ei minusta ole 
runojen kirjoittajaksi, 
muttei myöskään 
kokonaisiin lauseisiin. 
On vain 
hapuilevia ajatuksia 
puettuina 
yksinkertaisiin sanoihin.

On vain
rauhaton sydän 
ja levoton mieli 
epävarmuus siitä 
mihin johtaa tämä tie.

Mitä varten elän
tänään? 
Mitä tuo tullessaan
huominen? 
Minkä taakseni jätän
sen kai huomenna kohdannen.
Joskus pelottaa
ihmisten seura,
joskus enemmän
yksinäisyys. 
Joskus kiire vie kaiken, 
joskus ilon syö
tekemättömyys. 

Arjen harmaus
tai värien sekamelska. 
Tylsä tavallisuus
tai muutoksen tuoma ahdistus. 
Jos itseeni katson,
en onnea löydä. 
Jos rauhaa etsin,
se pakenee pois. 

Vain katoavaisuutta
näen kaikkialla. 
Kuolema vaanii
jokaisella nurkalla. 
Henkäys vain
ja kaikki on ohi.
Vai onko kaikki
tässä sittenkään? 
Horisontissa
toivon pilkahduksen nään. 
Hiljaisuudessa
lempeän kuiskauksen kuulen, 
Hän on lähempänä
kuin koskaan luulen. 

Hänen rakkaudessaan
vain löydän levon,
läsnäolonsa karkoittaa
kaiken pelon. 
Kyyneleeni Hän kuivaa
ja talteen kerää,
sydämessäin nyt
suuri riemu herää. 

Olen turvassa,
voi miten hyvässä turvassa,
vaikka kuinka synkältä
näyttäis tää maailma.

Kun vain Jeesus joka päivä
mun kanssain kulkee,
ja hädässä lapsensa syliinsä sulkee,
voin jatkaa matkaa horjuvin askelin.
Kunnes pääsen perille.



torstai 3. tammikuuta 2019

valon puolella

Kahden viikon intensiivisen yhdessäolon jälkeen talo on yhtäkkiä hämmentävän hiljainen. Olen yksin kotona ja pitkästä aikaa on tilaisuus pysähtyä tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Hiljaiselo täällä blogin puolella on selitettävissä pitkälti kaiken maailman kiireillä ja kandin viimeistelyllä. Myönnettäköön että laiskuudella on myös oma osansa, mutta opettelen hyväksymään sen, että aina ei tarvitse jaksaa. Yhtään mitään. Liian usein tunnen syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, jos en ole saanut päivän aikana mitään mielestäni tärkeää aikaan. Kulunut joululoma on ollut loistava vastaisku tälle ajattelutavalle. Olen maannut monta päivää peräkkäin yöpuvussa sohvalla rakkaimpien ihmisten ympäröimänä ja käynyt välillä ulkona nauttimassa kirpeästä pakkasilmasta. Olen nauranut vatsani kipeäksi jutuille, joiden tason on taannut sokerin ylensyönti ja Peuramäen kreisi huumorintaju. Sydämeni on pakahtunut rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Miten harvinaislaatuista ja arvokasta onkaan aika, jonka saa viettää koko perheen ollessa yhdessä koolla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan jokaista keskustelua, halausta, rukousta ja hiljaista hetkeä, jonka saan viettää isän, äidin ja sisarusteni läsnäolossa. 

Viime aikoina olen joutunut pysähtymään sen tosiasian eteen, ettei koskaan tiedä, minä päivänä joutuu sanomaan hyvästit jollekin rakkaalle ihmiselle. Jo pelkästään ajatuksen tasolla se tekee niin kipeää, että yhtenä päivänä ollessani kirjastossa opiskelemassa, aloin yhtäkkiä itkeä katsoessani vanhempieni kuvia. Elämän hauraus ja kaiken olevaisen katoavaisuus iski yllättäen tajuntaani saaden suojamuurini murtumaan. Ilon, riemun ja kiitollisuuden keskellä olen hetkittäin vajonnut polvilleni itkemään kaikkea sitä karmivaa pahuutta, mikä tässä maailmassa vallitsee. Miten helppoa olisikaan luovuttaa ja jäädä jumittamaan epätoivon ja avuttomuuden pohjattomalta tuntuvaan kuoppaan. Joka päivä ja joka hetki on tehtävä päätös taistella valon puolesta, vaikka välillä pimeys tuntuu ylivoimaiselta. Mitä pimeämmäksi ja kylmemmäksi maailma käy, sitä enemmän tarvitaan rakkauden valoa ja lämpöä. Mitä enemmän on epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, sitä enemmän tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja laupeutta. Mitä kovemmaksi vaatimukset kasvavat, sitä enemmän tarvitaan armahtavaisuutta.


Olen sydämeni pohjasta kiitollinen siitä, että tässä pelottavassa ja arvaamattomassa maailmassa minulla on turvapaikka, jossa saan tuntea olevani täysin epätäydellisenä täydellisen rakastettu. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen sitä armoa, jonka saan osakseni jokaisena elämäni päivänä. Täydellinen Jumalan poika jätti taivaan ihanuuden ja syntyi ihmiseksi tähän kärsimyksen täyttämään maailmaan pelastaakseen meidät, jotka emme sitä todellakaan ansainneet. Hän tuli korjaamaan sen, minkä olemme itse rikkoneet. Hän kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meistä jokaiselle. Jeesuksessa meillä on tulevaisuus ja toivo, anteeksiantamus ja vapaus, täydellinen rakkaus ja iankaikkinen elämä. Jeesuksen nimessä on voima, joka yltää kuolemankin yli. Siitä saan voimaa kohdata jokaisen päivän mitä ikinä se tuokaan tullessaan. Vaikka menettäisin kaiken, mutta minulla olisi Jeesus, olisin rikkaampi kuin jos omistaisin kaiken maallisen rikkauden ilman Jeesusta. Jumalan rakkaudessa olen täydellisessä turvassa. 

"Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana — että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman --" Fil. 3: 8-10

"Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?" Room. 8: 31-32 

"Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Room. 8: 38-39

Siunattua uutta vuotta just sulle ♥