sunnuntai 19. helmikuuta 2017

suru

Silmänräpäys vain ja kaikki on toisin. Ohikiitävä hetki ja valot pimenevät. Aika pysähtyy. Kuin painajaisuni, josta ei voi herätä. Yhtäkkiä jalat pettävät alta, maailma romahtaa ja sydän menee palasiksi. Nämä ovat vain säälittäviä yrityksiä kuvata sitä, miltä tuntuu "when you lose something you can't replace". Suru jättää aina niin sanattomaksi, niin avuttomaksi, niin rikkinäiseksi. 

Syvimmät osanottoni kaikille surun murtamille ♥

"Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." 

"ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." 


Kaikki menneet murheelliset päivät,

itkut, jotka itkemättä jäivät,

suru, jota lievitä ei kukaan,

kipu, joka aina tulee mukaan.

Tuska, joka yhä tulee kohti,

murhe, joka epätoivoon johti,

kyynel yksikään ei turhaan juokse,

kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!


Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata:

tuskakin on toivon kasvumaata.


Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,

yössä liekki lempeästi loistaa,

padot murtaa, kaikki lukot poistaa.

Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.

Itkut itkeä saa loppuun saakka.

Sisään tulvii uusi kirkas vesi,

vihdoinkin on vapaa sydämesi!

-Anna-Mari Kaskinen



lauantai 7. tammikuuta 2017

uusi vuosi


Joulu tuli ja meni, ja uutta vuottakin on jo ehtinyt kulua melkein viikko. Aika kuluu niin nopeasti, etten välillä meinaa pysyä kyydissä. Olis ollut kiva tehdä samanlainen vuosikatsaus-postaus kuin viime vuonna, mutta oon ollut viikon reissussa, joten en oo oikein ehtinyt (lue: olen laiska). Onneks oon kirjoittanut melko säännöllisesti päiväkirjaa niin pystyn sen avulla palaamaan kuluneen vuoden tapahtumiin.Vietin uuden vuoden Joensuussa ja paluumatkalla piipahdin Essin luona Ylöjärvellä.  Laulettiin Iidan kanssa pitkästä aikaa Singstaria, katsottiin Netflixistä "teinileffoja", tehtiin 1000 palan palapeli ja käytiin shoppailemassa. Kävin myös Lauran ja Elisan kanssa kahvilla ja ihanan Emilian luona syömässä vohveleita. Essin kanssa istuttiin kynttilänvalossa yömyöhään kirjoittamassa toistemme päiväkirjoihin, syötiin brunssi yöpalaksi ja katsottiin 101 dalmatialaista poikien kanssa. Oli ihana nähdä rakkaita ystäviä ja suloista kummipoikaani pitkästä aikaa.

Kokonaisuudessaan vuosi 2016 oli ehkä mun elämän stressaavin ja haastavin. Vietin paljon aikaa omalla epämukavuusalueellani ja otin askeleita, jotka aiheuttivat tuskanhikeä ja kyyneleitä. Välillä vajosin syvemmälle epätoivoon kuin ehkä koskaan aiemmin, mutta sieltä noustuani koin itseni taas hitusen vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Pelkäsin kuollakseni, mutta selvisin. Kaaduin naamalleni, mutta nousin ylös. Olin hukassa, mutta löysin perille. Neljä kuukautta koulunkäyntiavustajana erityislasten ryhmässä, pääsykokeet, neljät häät valokuvaajan kengissä, Italian reissu, muutto Helsinkiin ja itsenäistyminen, opintojen alkaminen ja kaikki uudet ihmiset, ensimmäinen opettajan sijaisuuteni ja monet muut kokemukset olivat kaikessa haastavuudessaan täynnä myös elämäni hienoimpia hetkiä. Katsoessani taaksepäin en voi muuta kuin olla kiitollinen. Jumala oli jälleen uskollinen, vaikka en olisi sitä ansainnut. Vuodet vierivät, tilanteet muuttuvat, ihmisiä tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus on ja pysyy. Siihen luottaen on turvallista astella jälleen eteenpäin uuteen vuoteen - päivä ja askel kerrallaan.


perjantai 6. tammikuuta 2017

JOULU ♥


 Mitä vanhemmaksi tuun, sitä enemmän alan arvostaa omaa perhettä ja yhteisiä hetkiä. Hektisen ja stressaavan syksyn jälkeen on ollut ihanaa pysähtyä ja vain olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä, heittää huonoa läppää ja nauraa mahansa kipeäksi, syödä vatsansa täyteen suklaata ja katsoa liikaa televisiota, kävellä tutuissa lapsuuden maalaismaisemissa ja vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa. 

Vaikka joululoma on vuodesta toiseen mun mielestä elämän parasta aikaa, sillä on painonnousun ja laiskistumisen lisäksi myös yks muu huono puoli. Nimittäin joululomalta on jotenkin ihan järkyttävän vaikeaa palata arkeen. Varsinkin nyt, kun pitää lähteä kauas  pois oman perheen luota ja tammikuun lukujärjestyksessä on ihan liikaa kahdeksan aamuja. Toisaalta mulla on sellanen fiilis, että kaipaan jo säännöllisiä rutiineja ja varsinkin unirytmiä. Jotenkin tää laiskottelu saa mut sellasen tunteen valtaan, ettei musta oo yhtään mihinkään ja kaikki tulevat haasteet alkaa tuntua ylitsepääsemättömiltä. Mulla alkaa myös olla ikävä omaa sänkyä ja jättityynyä, ihania kämppiksiä ja muita Helsingin ihmisiä, salilla käyntiä ja terveellistä (tai ainakin terveellisempää XD) ruokavaliota. 

Kaiken kaikkiaan mulla on ollut ihana ja rentouttava loma, ja oon yllättävän hyvin pystynyt olemaan stressaamatta. Koulun jatkumiseen on vielä viikko, mutta sitä ennen pitäisi lukea yks kirja ja kirjoittaa essee, joten laiskottelu saa luvan loppua jo ens maanantaihin. Nyt aion vielä heittää hetkeks aivot narikkaan, katsoa perheen kanssa vielä muutaman romanttisen jouluelokuvan ja syödä viimeiset suklaarasiat tyhjäks.