lauantai 23. toukokuuta 2020

Kun mikään ei riitä


Makaan yksin pimeässä huoneessa, vaikka ulkona paistaa aurinko ja edessä on varmasti yksi kevään kauneimmista ja lämpimimmistä päivistä. En jaksaisi vielä nousta, enkä avata verhoja. Ahdistus yrittää kietoutua jokaiseen hengenvetooni, mutta onneksi tiedän sen jättävän minut ennemmin tai myöhemmin rauhaan. Kaikki on hyvin, mutta sydämeni ei usko sitä. Se muistaa menneisyyden kivun ja kuvittelee aavistavansa tulevaisuuden kauhun. Nykyhetkestä se ei osaa nauttia. Ajatukseni risteilevät sinne ja tänne etsien lepopaikkaa. Epäonnistumisen pelko ja riittämättömyyden tunne kuiskailevat valheitaan. Vertailun viheliäiset verkot valloittavat ja myrkyttävät niin helposti kaiken, mistä voisin iloita.


Pakotan kuitenkin itseni ylös ja kiskaisen pimennysverhon pois ikkunan edestä. Auringonvalo tulvii huoneeseen. Sininen taivas hämmästyttää jälleen kauneudellaan. Huokaisen ja hengitän syvään. Pakotan itseni liikkeelle ja ahdistus vaimenee. Yritän pysyä liikkellä, jottei tarvitsisi kohdata sitä uudelleen. Laitan musiikin soimaan, jottei tarvitsisi kuulla niin tarkasti omia ajatuksiaan. Tiedän kyllä, ettei pakeneminen ole ratkaisu. Kipu on kohdattava ja inhottavat ajatukset käytävä läpi.


Etenkin silloin, kun on syystä tai toisesta jo valmiiksi ahdistunut, on liian helppo jäädä tuntikausiksi someen tuijottamaan muiden ihmisten täydellisen näköistä elämää ja kadottaa ymmärrys siitä kaikesta hyvästä, mitä itsellä on. Vaikka asiat olisi itsellä kuinka hyvin, aina löytyy joku, jolla on asiat vielä paremmin. Jos tälle tielle lähtee, edessä on loputon suo, jota pitkin kulkiessaan uppoaa koko ajan vain syvemmälle. Vertaileminen on mitä otollisin kasvualusta tyytymättömyydelle ja katkeruudelle, jotka voi valtaan päästessään tukahduttaa kaiken elävän. Ja lopulta tuhota koko elämän.


Kaikkihan me kai pohjimmiltaan tiedetään, että sosiaalinen media paljastaa aina vain jäävuoren huipun. Kenenkään elämä ei ole täydellistä. Mutta onhan se fakta, että joillain asiat ovat oikeastikin huomattavasti paremmin kuin toisilla. Syitä on monia ja paljon on sellaista, mihin emme voi juurikaan itse vaikuttaa. Niin paljon kuin arvostankin positiivista ajattelua, on ymmärrettävä, ettei se vaan aina millään riitä ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Toisille on annettu paremmat lähtökohdat elämään ja se on pakko hyväksyä, vaikkei ymmärtäisikään miksi. Itse tiedostan olevani äärimmäisen etuoikeutettu monenkin asian suhteen. Silti olen siinä samassa oravanpyörässä kuin suuri osa maailman ihmisistä. Ja yrittäessäni todistella arvoani ja hyvää elämääni muille, ylläpidän sitä samaa järjestelmää, jota itse vihaan. Sen ytimessä on ajatus siitä, ettei mikään riitä. Ja kuitenkin sitä sortuu uudelleen ja uudelleen kuvittelemaan, että jos saisi vielä sitä tai tätä, tai olisi sellainen tai tällainen, se riittäisi. Sitten voisin olla tyytyväinen. Vielä yksi askel ja huippu on saavutettu. Jokaisen edistysaskeleen jälkeen seuraa hetkellinen onnellisuuden huuma, mutta mitä korkeammalle kipuaa, sitä syvempi ja kivuliaampi on vajoaminen siihen pettymykseen, ettei tämä sittenkään riittänyt.


Ja siitä nousee aiheellinen kysymys: niin kenelle ei riittänyt? On niin helppo syyttää yhteiskuntaa ja sitä ajan henkeä, joka vaatii meiltä kaikenlaista, mutta loppujen lopuksi kyse on pohjimmiltaan siitä, riitänkö itselleni? Mikä on se mittapuu, jolla itseäni mittaan, ja kuka sen on määritellyt? Jos en voi rakentaa elämääni sen varaan, miltä näytän, kuinka paljon minulla on ystäviä tai miten menestynyt olen, mitä jää jäljelle? Onko minulla arvoa ihan vain omana rikkinäisenä ja vajavaisena itsenäni? Ja jos on, niin millä perusteella?


Itse uskon siihen, että jokainen ihminen on äärettömän arvokas riippumatta mistään ulkoisista tekijöistä, koska Jumala on luonut meistä jokaisen omaksi kuvakseen ja maksanut kalleimman mahdollisen hinnan kuolemalla puolestamme ristillä vapauttaakseen meidät kaikesta siitä pimeydestä, joka meissä jokaisessa asuu. Identiteettini täytyy olla juurtunut Jumalan rakkauteen ja armoon, koska mikään muu tässä maailmassa ei kestä. Vaikka sydämessäni uskon tämän, joudun käymään jatkuvaa kamppailua niitä valheita vastaan, jotka ovat pesiytyneet tähän yhteiskuntaan ja omaan sydämeeni. Vaikka taistelu on raskasta ja välillä tekisi mieli vain jäädä kieriskelemään itsesääliin, tiedän että se kannattaa. Ei vain itseni, vaan myös kaikkien ympärilläni olevien ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Unelmani on olla jonain päivänä sellainen ihminen, joka tietää olevansa niin rakastettu, että voi unohtaa itsensä ja keskittyä nostamaan ja rohkaisemaan muita. Jeesus on täydellinen esimerkki tällaisesta elämäntavasta ja Hänen seuraajakseen minut on kutsuttu. Onneksi Hän on luvannut myös antaa voiman jokaiseen päivään, joten minun ei tarvitse taistella yksin.


tiistai 5. toukokuuta 2020

poikkeuksellisia aikoja

Edellisen kirjoituskerran jälkeen maailma on muuttunut niin, ettei se varmaan koskaan enää palaa täysin entiselleen. Pari kuukautta on nyt eletty arkea, jonka kuviot koronavirus on laittanut ihan uusiksi. Kun poikkeusoloihin siirryttiin, luin jokaisen mahdollisen aihetta koskevan uutisen ja seurasin telkkarista erikoislähetystä toisensa perään.Viime viikkoina oon kuitenkin alkanut taas keskittyä enemmän muihin asioihin. 

Täysin poikkeuksellisista olosuhteista on tullut vauhdilla uusi normaali, ja taas on saanut ihmetellä ihmisen häkellyttävän hyvää sopeutumiskykyä suurtenkin muutosten edessä. Ainakin omalla kohdallani oon ollut hämmentynyt siitä, miten nopeasti oon tottunut vallitsevaan tilanteeseen. Nyt jo tuntuu ihmeen kaukaiselta ajatella sitä entistä arkea, jossa kalenteri oli jatkuvasti täynnä, eikä kotona ehtinyt juurikaan viettää aikaa. 


Suuressa mittakaavassa koronan vaikutus mun elämään on kuitenkin ollut melko vähäinen, koska asun kämppisten kanssa ja opiskeluja on ollut helppo jatkaa etänä. Yks positiivisista vaikutuksista onkin ollut se, että oon kerrankin ehtinyt kunnolla keskittyä opiskeluun. Oon myös käynyt melkein joka päivä Keskuspuiston metsissä nauttimassa luonnon rauhasta ja oon tajunnut, että metsä on kyllä ihan mun lempipaikka maailmassa.

Työt on jäänyt suurelta osin tauolle ja myös tulevan kesän hääkuvaukset on yhtä suurta kysymysmerkkiä, joten jatkuvassa epävarmuudessa tässä siinä mielessä eletään. En oo myöskään päässyt neljään kuukauteen käymään kotona, joten perhettä ja tietysti myös monia ystäviä on tosi kova ikävä. Mun on suhteellisen helppo nähdä koronan tuomissa muutoksissa myös positiivisia puolia, mutta en todellakaan halua vähätellä tilanteen vakavuutta. Mun sydän on syvästi särkynyt niiden ihmisten puolesta, jotka tästä joutuu eniten kärsimään. Ja niitä ihmisiä on todella paljon.


Jos jotain tää aika on opettanut niin sen, miten helposti kaikki ihmisten luomat järjestelmät horjuu. Mulla on ollut kaiken epävarmuuden keskellä pohjimmiltaan syvä rauha sydämessä, koska mun elämän perusta on tän näkyväisen todellisuuden tuolla puolen. Tiedän, että mun ei tarvi pelätä, koska Jumala on luvannut pitää musta huolen. Iankaikkisen elämän toivo kantaa kaikkein pimeimmänkin laakson läpi.

Täytyy kuitenkin myöntää, että kun ei oo ollut mahdollisuutta juosta jatkuvasti hiljaisuutta ja itseään karkuun, on myös monia kipeitä ja vaikeita asioita noussut pintaan. Oon monta kertaa joutunut kasvokkain oman raadollisuuteni ja itsekkyyteni kanssa, ja tajunnut miten paljon armoa tarvitsen. Ihan joka hetki.


Mulla on kohtuullisen selkeä visio siitä, millainen ihminen haluaisin olla, mutta kerta toisensa jälkeen joudun tunnustamaan, että omat resurssit ei millään riitä. En voi muuta kun yhtyä näihin Paavalin sanoihin: "minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen" (Room. 7:15).

Kun oma rikkinäisyys turhauttaa ja tuntuu mahdottomalta päästä eteenpäin, tämä raamatunkohta tuo sydämeen syvän lohdutuksen: "minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2. Kor. 12:9). En tiedä parempaa paikkaa kuin levätä Jumalan kämmenellä luottaen siihen, ettei "ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room. 8:1).


Nää laulut on myös puhutellut mua viime aikoina syvästi: 

"Sinun varaasi kaiken laitan, 
täällä kestä ei mikään muu. 
Sinun kanssasi matkaa taitan, 
kunnes hämärä laskeutuu.

Sinun rakkautesi loistaa
halki synkimmän pimeyden. 
Sinä Jeesus voit yksin poistaa
syyllisyyteni suuruuden.

Sinun kätesi minut johtaa, 
läpi tuskan ja kauneuden. 
Sinun valosi yössä hohtaa, 
hoidat kipuni salaisen. 

Petri Laaksonen


"Kun on turva Jumalassa, 
turvassa on paremmassa 
kuin on tähti taivahalla, 
lintuemo siiven alla. 

Käsistä ei väkevistä
mikään heitä irti riistä. 
Omakseen hän heidät osti, 
kuolemasta eloon nosti. 

Käyköön myöten taikka vastaan, 
eipä Isä hylkää lastaan. 
Herra ohjaa parhaaksemme
kaikki vaiheet päiviemme.

Virsi 397 


Toivottavasti just sulla on kaikki hyvin. Jos kaipaat juttuseuraa, rukousta tai ihan konkreettista apua, laita mulle rohkeasti viestiä. Olisi ihana olla avuksi, jos mitenkään voin 

lauantai 4. tammikuuta 2020

missä mennään?

Kulunut vuosi oli blogihistoriani hiljaisin, mikä kertoo oikeastaan siitä, että elämä on kohdellut viime aikoina melko hyvin. Kuten oon muistaakseni joskus todennut, mun on ollut aina helpointa kirjoittaa silloin, kun oon ollut syvällä ahdistuksen kuilussa. Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että monet mun blogin lukijat on olleet huolissaan siitä, miten mulla menee. Mun kirjoittamissa teksteissä on korostunut ehkä vähän yksipuolisesti elämän pimeä puoli, vaikka oonkin aina pyrkinyt tuomaan mukaan myös toivon pilkahduksia. 

Nyt vanhojen kirjoitusten lukeminen tuntuu melkein epätodelliselta, koska monet menneisyyden kamppailut ovat menettäneet otteen elämästäni. Tästä olen tietysti sydämeni pohjasta kiitollinen. En haluaisi koskaan ottaa yhtäkään hyvää päivää itsestäänselvyytenä. On ihmeellistä, että ahdistus on nykyään harvinainen vieras sydämessäni, kun vielä muutama vuosi sitten se käytännössä hallitsi koko elämääni. Muistan kirjoittaneeni postauksen toisensa perään siitä, miten haluaisin joskus oppia elämään hetkessä ja lakata edes sekunniksi murehtimasta tulevaa. Tuntuu uskomattomalta, että tuo täysin utopistiselta tuntunut unelma on muuttunut elämässäni arkiseksi todellisuudeksi. 


Kirjautuessani pitkästä aikaa sisään Bloggeriin, aloin pohtia, mitkä ovatkaan olleet motiivini tämän blogin ylläpitämisessä. Tuntuu tavallaan oudolta ajatella, että ketään voisi kiinnostaa minun hajanaiset ajatukseni. Iskä kyllä on aina välillä kysellyt uusien postausten perään, mutta en tiedä, onko kukaan muu edes huomannut hiljaiseloani. Haha. Joskus taisin todeta kirjoittavani tätä blogia itselleni, mutta rehellisesti sanottuna koko ajatus tuntuu nyt vähintäänkin typerältä. Onhan minulla päiväkirja, joten miksi ihmeessä jakaisin koko maailman nähtäväksi asioitani, ellei siihen olisi mitään järkevää syytä? Kirjoittaminen itsessään on ollut minulle aina parasta terapiaa, mutta myös sillä on ollut merkitystä, että tiedän jonkun lukevan tekstejäni. Olen toivonut, että sanoittamalla omia kamppailujani voisin välittää lukijoilleni viestin siitä, etteivät he ole yksin. Meillä kaikilla on omat taistelumme, mutta harvat niitä haluavat muille mainostaa. Tämä on täysin ymmärrettävää, mutta luo helposti illuusion siitä, että kaikilla muilla menee aina hyvin. Olen yrittänyt tehdä oman osani sen eteen, ettei kipua tarvitsisi pitää piilossa, eikä heikkoutta tarvitsisi hävetä. Kipuun kätkeytyy ihmeellinen kauneus ja heikkouteen hämmästyttävä voima. Tätä ei kuitenkaan voi uskoakseni kokea, jos niiden kanssa jää yksin. 


Elämän taistelujen lisäksi kantava teema blogissani on ollut Jumalan rakkaus, joka on pitänyt minut pinnalla silloinkin, kun olen tuntenut hukkuvani negatiivisten tunteiden raivoavaan aallokkoon. Ilman Jeesusta en varmaankaan olisi selvinnyt tähän asti. Vaikka viime vuosien aikana olen monta kertaa kyseenalaistanut kaiken, mihin uskon ja mieleni on tulvinut kysymyksiä, joihin en ole löytänyt toivomiani vastauksia, olen kerta toisensa jälkeen yhtynyt näihin Pietarin sanoihin: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat, ja me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." Mitä vanhemmaksi elän, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän oikeastaan ymmärrän mistään mitään. Kuitenkin sydämeni vakuuttuu aina uudestaan siitä, että Jeesus todella on elävä Jumala ja Hän rakastaa juuri minua, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Vain Hänen läsnäolossaan olen löytänyt todellisen rauhan. Vain Hänen rakkautensa antaa elämälleni riittävän syvän merkityksen. Vain Hänessä tiedän olevani turvassa niin elämän myrskyissä kuin kuolemankin edessä. Siksi en häpeä kutsua Jeesusta Herrakseni, vaikka sen ääneen sanominen ja todeksi eläminen voi vielä maksaa minulle kaiken. Tälläkin hetkellä miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiit kuolemaan ja joutumaan kidutetuksi Jeesuksen nimen tähden. Tiedän, ettei minulla ole tuollaista rohkeutta, mutta Jeesus on luvannut olla kanssani joka päivä maailman loppuun asti ja siinä on toivoni, jota kukaan tai mikään ei voi minulta riistää. 


lauantai 4. toukokuuta 2019

vuoristoradan kyydissä

Edellisestä postauksesta on taas kulunut ikuisuus ja pimeä talvi alkaa olla onnellisesti takana päin. Alkuvuosi on ollut täynnä haasteita ja välillä synkkiäkin epätoivon hetkiä, mutta kaikista tilanteista ja fiiliksistä on noustu takaisin valon puolelle. Oikeestaan viime kesästä asti oon elänyt melko itsenäistä, vapaata ja epäsäännöllistä elämää. Oon saanut suunnitella viikon aikataulut miten vaan oon itse halunnut, mikä on mahdollistanut sen, että aikaa ja energiaa on riittänyt kaikkeen kivaan ja ylimääräiseen. Oon saanut elää enimmäkseen omalla mukavuusalueellani ja stressitasot on pysytellyt poikkeuksellisen alhaisissa lukemissa. Välillä oon kuitenkin jo kaivannut säännöllisiä rutiineja ja itsensä voittamisesta seuraavaa huumaavaa helpotuksen tunnetta. 


Loppu tälle harvinaisen stressittömälle ja epäsäännölliselle ajanjaksolle koitti maaliskuun alussa, kun luokanopettajaopintojen toinen harjoittelu alkoi. Etukäteen suhtauduin asiaan yllättävän rauhallisesti, mutta kuitenkin välillä hyvinkin kauhunsekaisin tuntemuksin. Harjoittelu kesti seitsemän viikkoa ja loppui viime viikon perjantaina. Kaikki sujui enimmäkseen paljon paremmin kuin olisin koskaan voinut kuvitella. En muistaakseni mennyt yhtenäkään iltana koko harjoittelun aikana ahdistuneena nukkumaan ja myös aamuherätykset sujui ihmeellisen kivuttomasti. Saatiin kolmen muun harjoittelijan kanssa aivan ihana ja innokas luokka opetettavaks. Sain tehdä töitä mahtavien tyyppien kanssa ja vertaistuki oli parasta A-luokkaa. Harjoittelun loppuessa saatiin oppilailta niin liikuttavaa palautetta, että luin niitä kerta toisensa jälkeen uudelleen hymyssä suin ja kyynel poskella. Viimeisen oppitunnin jälkeen kaikki oppilaat tuli jonossa halaamaan ja sanomaan hyvästit, ja kyllä siinä kohtaa taas tajusin, miten siistiä ja palkitsevaa opettajan työ parhaimmillaan on. 


 Kaikesta hyvästä huolimatta fiilikset omasta opettajuudesta on vaihdellut vuoristoradan lailla. Välillä oon ollut lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei opettajan työ vaan yksinkertaisesti ole mua varten.  Viime torstaina olin kahden vuoden tauon jälkeen sijaistamassa ja tällä hetkellä ollaan taas noissa  sataa hipovissa prosenttiluvuissa. Oon tehnyt ihan vakavissani ammatinvalintatestejä ja pohtinut, mitä muita vaihtoehtoja mulla vois olla. Mitään järkevää en oo kuitenkaan vielä keksinyt. Oon kokenut syvää riittämättömyyttä kaikkien haasteiden ja oman persoonallisuuteni edessä ja törmännyt kerta toisensa jälkeen yhteen mun syvimmistä perusongelmista. Nimittäin siihen, että haluaisin olla heti hyvä kaikessa, mitä teen. Jos en heti osaa jotain, sorrun ajattelemaan, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla ja on parempi luovuttaa. Musta tuntuu, että erityisesti opettajan työssä kaikki epävarmuus ja riittämättömyys kohdistuu niin syvälle oman persoonan ytimeen, että keskeneräisyyden hyväksyminen on poikkeuksellisen hankalaa. 


Viime päivinä oon taas ollut aika hukassa itseni kanssa. Tuntuu vaikealta löytää omaa paikkaansa tässä vaatimuksia ja kilpailua täynnä olevassa maailmassa. Oon mestari omien heikkouksieni tunnistamisessa, mutta vahvuudet puolestaan on jossain niin syvällä piilossa, että niiden näkeminen tuottaa suuria vaikeuksia. En edelleenkään osaa luottaa siihen, että oon arvokas ja rakastettu itsenäni - keskeneräisenä, rikkinäisenä ja epävarmana. Uskon, että meidät kaikki on luotu tarkoituksella tällaisiksi kuin ollaan ja kaikki meidän ominaisuudet ja luonteenpiirteet on osa suurempaa palapeliä ja Jumalan ihmeellistä suunnitelmaa. Vaikka uskon tähän syvällä sisimmässäni, en osaa elää sitä todeks omassa elämässäni. Tiedän olevani elämänmittaisella matkalla, jolla välillä saan juosta kukkien valtaamalla niityllä auringonpaisteessa ja juoda puhtaasta purosta elävää vettä. Välillä taas kaadun rähmälleni kuralätäkköön tai törmään kovaa vauhtia nenä edellä seinään. En kuitenkaan aio luovuttaa, koska jokaisella askeleella ja arvella on oma merkityksensä. Jokainen askel vie mut lähemmäksi sitä vapautta, iloa, rauhaa ja täydellistä hyväksyntää, jota varten meidät on luotu. 



Pohjimmiltaan on kyse siitä, luotanko Jumalan lupauksiin silloinkin, kun pää on täynnä valheita ja sydän kipeitä tunteita. Luotanko silloinkin, kun en ymmärrä mistään mitään ja kaikki tuntuu menevän juuri päinvastoin kuin olisin toivonut? Luotanko, että kesä on tulossa silloinkin, kun takatalvi iskee toukokuussa ja lunta sataa 15 senttiä? Kerta toisensa jälkeen olen saanut omassa elämässäni nähdä, että tuntui miltä tuntui, Jeesus on luottamuksen arvoinen. Silti aina uudelleen ja uudelleen epäilen Hänen johdatustaan. Ja siitä huolimatta Jeesus kulkee rinnallani aina ja ikuisesti, kun vain annan Hänelle siihen luvan. Tätä on armo. 

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

hapuilevia ajatuksia puettuina yksinkertaisiin sanoihin

Liian pitkään 
olen paennut 
sanoja 
joita ei ole löytynyt,
kyyneleitä 
jotka eivät ole vuotaneet,
hiljaisuutta 
joka on täyttynyt metelillä.

Ei minusta ole 
runojen kirjoittajaksi, 
muttei myöskään 
kokonaisiin lauseisiin. 
On vain 
hapuilevia ajatuksia 
puettuina 
yksinkertaisiin sanoihin.

On vain
rauhaton sydän 
ja levoton mieli 
epävarmuus siitä 
mihin johtaa tämä tie.

Mitä varten elän
tänään? 
Mitä tuo tullessaan
huominen? 
Minkä taakseni jätän
sen kai huomenna kohdannen.
Joskus pelottaa
ihmisten seura,
joskus enemmän
yksinäisyys. 
Joskus kiire vie kaiken, 
joskus ilon syö
tekemättömyys. 

Arjen harmaus
tai värien sekamelska. 
Tylsä tavallisuus
tai muutoksen tuoma ahdistus. 
Jos itseeni katson,
en onnea löydä. 
Jos rauhaa etsin,
se pakenee pois. 

Vain katoavaisuutta
näen kaikkialla. 
Kuolema vaanii
jokaisella nurkalla. 
Henkäys vain
ja kaikki on ohi.
Vai onko kaikki
tässä sittenkään? 
Horisontissa
toivon pilkahduksen nään. 
Hiljaisuudessa
lempeän kuiskauksen kuulen, 
Hän on lähempänä
kuin koskaan luulen. 

Hänen rakkaudessaan
vain löydän levon,
läsnäolonsa karkoittaa
kaiken pelon. 
Kyyneleeni Hän kuivaa
ja talteen kerää,
sydämessäin nyt
suuri riemu herää. 

Olen turvassa,
voi miten hyvässä turvassa,
vaikka kuinka synkältä
näyttäis tää maailma.

Kun vain Jeesus joka päivä
mun kanssain kulkee,
ja hädässä lapsensa syliinsä sulkee,
voin jatkaa matkaa horjuvin askelin.
Kunnes pääsen perille.



torstai 3. tammikuuta 2019

valon puolella

Kahden viikon intensiivisen yhdessäolon jälkeen talo on yhtäkkiä hämmentävän hiljainen. Olen yksin kotona ja pitkästä aikaa on tilaisuus pysähtyä tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Hiljaiselo täällä blogin puolella on selitettävissä pitkälti kaiken maailman kiireillä ja kandin viimeistelyllä. Myönnettäköön että laiskuudella on myös oma osansa, mutta opettelen hyväksymään sen, että aina ei tarvitse jaksaa. Yhtään mitään. Liian usein tunnen syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, jos en ole saanut päivän aikana mitään mielestäni tärkeää aikaan. Kulunut joululoma on ollut loistava vastaisku tälle ajattelutavalle. Olen maannut monta päivää peräkkäin yöpuvussa sohvalla rakkaimpien ihmisten ympäröimänä ja käynyt välillä ulkona nauttimassa kirpeästä pakkasilmasta. Olen nauranut vatsani kipeäksi jutuille, joiden tason on taannut sokerin ylensyönti ja Peuramäen kreisi huumorintaju. Sydämeni on pakahtunut rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Miten harvinaislaatuista ja arvokasta onkaan aika, jonka saa viettää koko perheen ollessa yhdessä koolla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan jokaista keskustelua, halausta, rukousta ja hiljaista hetkeä, jonka saan viettää isän, äidin ja sisarusteni läsnäolossa. 

Viime aikoina olen joutunut pysähtymään sen tosiasian eteen, ettei koskaan tiedä, minä päivänä joutuu sanomaan hyvästit jollekin rakkaalle ihmiselle. Jo pelkästään ajatuksen tasolla se tekee niin kipeää, että yhtenä päivänä ollessani kirjastossa opiskelemassa, aloin yhtäkkiä itkeä katsoessani vanhempieni kuvia. Elämän hauraus ja kaiken olevaisen katoavaisuus iski yllättäen tajuntaani saaden suojamuurini murtumaan. Ilon, riemun ja kiitollisuuden keskellä olen hetkittäin vajonnut polvilleni itkemään kaikkea sitä karmivaa pahuutta, mikä tässä maailmassa vallitsee. Miten helppoa olisikaan luovuttaa ja jäädä jumittamaan epätoivon ja avuttomuuden pohjattomalta tuntuvaan kuoppaan. Joka päivä ja joka hetki on tehtävä päätös taistella valon puolesta, vaikka välillä pimeys tuntuu ylivoimaiselta. Mitä pimeämmäksi ja kylmemmäksi maailma käy, sitä enemmän tarvitaan rakkauden valoa ja lämpöä. Mitä enemmän on epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, sitä enemmän tarvitaan oikeudenmukaisuutta ja laupeutta. Mitä kovemmaksi vaatimukset kasvavat, sitä enemmän tarvitaan armahtavaisuutta.


Olen sydämeni pohjasta kiitollinen siitä, että tässä pelottavassa ja arvaamattomassa maailmassa minulla on turvapaikka, jossa saan tuntea olevani täysin epätäydellisenä täydellisen rakastettu. Kerta toisensa jälkeen hämmästelen sitä armoa, jonka saan osakseni jokaisena elämäni päivänä. Täydellinen Jumalan poika jätti taivaan ihanuuden ja syntyi ihmiseksi tähän kärsimyksen täyttämään maailmaan pelastaakseen meidät, jotka emme sitä todellakaan ansainneet. Hän tuli korjaamaan sen, minkä olemme itse rikkoneet. Hän kärsi rangaistuksen, joka olisi kuulunut meistä jokaiselle. Jeesuksessa meillä on tulevaisuus ja toivo, anteeksiantamus ja vapaus, täydellinen rakkaus ja iankaikkinen elämä. Jeesuksen nimessä on voima, joka yltää kuolemankin yli. Siitä saan voimaa kohdata jokaisen päivän mitä ikinä se tuokaan tullessaan. Vaikka menettäisin kaiken, mutta minulla olisi Jeesus, olisin rikkaampi kuin jos omistaisin kaiken maallisen rikkauden ilman Jeesusta. Jumalan rakkaudessa olen täydellisessä turvassa. 

"Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana — että voittaisin omakseni Kristuksen ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella; tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman --" Fil. 3: 8-10

"Mitä me siis tähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme, kuinka hän ei lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssansa?" Room. 8: 31-32 

"Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." Room. 8: 38-39

Siunattua uutta vuotta just sulle ♥

torstai 29. marraskuuta 2018

ilouutisia

Tulin kirjastolle kirjoittamaan kandia, mutta nyt on sellanen fiilis, että tänne kirjoittaminen on tärkeämpää. Mulla on nimittäin mahtavia uutisia, joista osa teistä varmaan onkin jo lukenut Instagramista. Oon kirjoittanut tätä blogia kohta kuus vuotta (ihan hullua!) ja lähes aina kantava teema mun postauksissa on ollut murehtiminen. Usein ihan naurettavan pienet asiat on saanut täysin epärealistiset mittasuhteet mun mielessä. Mun sydän ja mieli on, niin kauan kuin muistan, ollut täynnä levottomuutta, ja huolet on vallannut mut niin kokonaan, etten oo pystynyt itse tekeen asialle mitään. Oon tuhlannut ihan älyttömästi aikaa ja energiaa miettien, mikä kaikki mahdollisesti vois mennä pieleen ja miten suuresti tulisin epäonnistumaan. Oon yrittänyt elää hetkessä epäonnistuen siinä kerta toisensa jälkeen. Oon kokenut olevani täysin kyvytön rakentamaan hyviä ihmissuhteita, koska oon pelännyt kuollakseni kiusallista hiljaisuutta ja ajatellut, että vika on aina mussa. Muistan hetkiä, kun oon vaan maannut olohuoneen lattialla niin syvällä ahdistuksessa, etten oo uskonut siitä koskaan pystyväni nousemaan. Oon uskonut kaikki mahdolliset valheet siitä, etten tuu koskaan selviämään tästä elämästä ja ihan tavallisista arkisista asioista. Oon uskonut, etten vaan ole tarpeeksi, vaikka kuinka yrittäisin. Oon yrittänyt miellyttää kaikkia ja pärjätä kaikessa, mitä teen, koskaan kokematta aitoa iloa onnistumisistani.

Tänään, 29.11.2018, monet edellä mainitsemistani asioista tuntuvat todella kaukaisilta ja absurdeiltakin. Tänään olen vapaa monista kahleista, joista en uskonut koskaan pääseväni eroon. Tänään voin laskea yhden käden sormilla ne päivät viimeisen puolen vuoden ajalta, jolloin olen ollut ahdistunut ja peloissani. Toki niitäkin on ollut, mutta hyvien ja huonojen päivien suhde on kääntynyt täysin päälaelleen entiseen verrattuna. Edelleen stressaannun asioista, joista suurin osa ihmisistä stressaantuu ja jännitän tilanteita, jotka lähes kaikki kokevat jännittäviksi. Enää en kuitenkaan murehdi kuukautta etukäteen hyvän ystävän tapaamista tai ole joka ilta ahdistunut seuraavasta päivästä mennessäni nukkumaan.  Enää en anna arvosanojen määrittää omaa arvoani tai ajattele, että minun täytyy suoriutua täydellisesti voidakseni olla tyytyväinen. Joka päivä yritän enemmän elää todeksi ystäväni jakaman sarjakuvan sanomaa: "No need be best, only good and kind". 

Kuvahaun tulos haulle No need to best, only  kind

Elämäni, itsestäni puhumattakaan, on kaukana täydellisestä, mutta yritän opetella kiinnittämään katseeni siihen, mikä on hyvin ja mistä saan olla kiitollinen. Tällä hetkellä elämässäni on enemmän kuin koskaan ihmisiä, joiden seurassa koen olevani hyväksytty omana itsenäni. Näiden upeiden ihmisten läsnäolossa olen saanut kasvaa ja eheytyä ja oppia näkemään ne lahjat, jotka Jumala on armossaan minulle antanut. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta teistä jokaisesta, jonka saan tuntea. Jokaisesta rohkaisevasta sanasta, lempeästä hymystä ja lämpimästä läsnäolosta. En olisi tässä tänään ilman teitä. Kaiken ylle nousee kuitenkin kiitos Jumalalle, jonka uskon johdattaneen jokaisen teistäkin minun elämääni. Monet lupaukset, joihin en ole pystynyt synkimpinä hetkinäni uskomaan, ovat täyttyneet ihmeellisemmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Monet rukoukset, jotka ovat tuntuneet jäävän vaille vastausta, ovat tänään muuttuneet kiitosaiheiksi. Tiedän, että matka on vielä pahasti kesken. Olen edelleen sitoutunut terapiaprosessiin, sillä tiedän, että on vielä paljon asioita, joita minun pitää työstää ja käsitellä. Vaikka uskon ja luotan kaikkivaltiaaseen Jumalaan, uskon myös vahvasti siihen, että Hän toimii monesti toisten ihmisten kautta. Hänen suunnitelmissaan asiat tapahtuvat harvoin silmänräpäyksessä. Usein päämäärääkin tärkeämpi on matka, jonka kuljemme sitä kohti. Usein Jumala ei muuta olosuhteitamme, koska haluaa muuttaa sydämemme. 


Tänään tahdon sanoa sinulle: "Älä menetä toivoasi". Kuvittelin itse pitkään olevani täysin toivoton tapaus, jonka kohtalona oli elää pelossa koko elämänsä, mutta Jumalan todellisuudessa ei ole toivottomia tapauksia. Tänään tahdon sanoa sinulle: "Anna Jumalalle mahdollisuus". Vaikka et uskoisi edes Hänen olemassaoloonsa ja pitäisit kaikkia kristittyjä hulluina ja tekopyhinä, et häviä mitään, jos huudat Jeesusta avuksi. Kaikkien epäuskon vaiheiden jälkeen uskon tänään vahvemmin kuin koskaan ennen, että Jeesus elää. Kaikkien harmaiden ja ahdistavien päivien jälkeen, saan tänään kokea, miten valtavan ilon, rauhan ja merkityksellisyyden usko Häneen elämääni tuo. Ja voi, miten sydämeni palaakaan sille, että myös sinä saisit kokea Jumalan rakkauden ihmeellisen voiman omalla kohdallasi. Me kristityt olemme aivan liian usein todella surkeita heijastamaan sitä rakkautta. Tahdon omasta puolestani pyytää anteeksi kaikkea sitä tekopyhyyttä ja tuomiohenkisyyttä, jolla kristityt ovat saaneet liian monet uskomaan, että sellainen Jumalakin on. Jumala on pyhä ja Hän on totuus, mutta ennen kaikkea Hän on ehdoton rakkaus. Ilman rakkautta kaikki, mitä teemme tai sanomme, on turhaa. Tämän maailman ja oman elämämme muutos lähtee rakkauden vallankumouksesta. "Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."