maanantai 22. syyskuuta 2014

vuosi kuolemastasi

Herään herätyskellon ääneen. En jaksaisi millään nousta sängystä ja raahautua historian kokeeseen. Lukeminen on jäänyt vähälle ja pelkään, etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen. Pakotan itseni nousemaan ja suoritan aamutoimet rutiininomaisesti. Ajan skootterilla tuttua reittiä kouluun, moikkaan käytävällä vastaan tuleva tuttuja ja istun paikalleni tuttuun luokkaan. Kaikki on tuttua, turvallista ja tavallista. Kirjoitan tuskaisesti esseen kylmästä sodasta ja ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksesta. Palautan paperin opettajalle ja lähden helpottuneena ulos luokasta. Kävelen ala-aulaan ja suuntaan kavereiden luo. Vilkaisen kännykkää ja huomaan saaneeni viestin facebookissa itselleni tuntemattomalta henkilöltä. Avaan viestin huolettomasti ja luen sen. "Hei ihan kamalasti voimia sinullekin! Koita pärjäillä äläkä jää yksin! Ei Roosasta olis voinu aavistaa mitään tämmöistä.." Sydämeni jättää muutaman lyönnin väliin. Kuka Roosa? Mitä on tapahtunut? Katson yhteiset kaverimme ja huomaan sinun olevan niiden joukossa. Karmiva totuus alkaa valjeta minulle, mutta en itke. Olen shokissa. Lähden pois koulusta. Ajan skootterilla samaa tuttua reittiä kuin aamullakin, mutta maailmani on muuttunut. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Nyt kyyneleet valuvat valtoimenaan ja minun on vaikea saada henkeä. Selviän kuitenkin kotiin ajamatta ojaan ja astelen horjuvin askelin kotiovesta sisään. Itken holtittomasti ja isä katsoo minua kauhistuneena. "Roosa on kuollut", soperran. Isä ottaa minut suureen syleilyyn ja antaa itkeä olkaansa vasten.


Elämäni hirveimmästä päivästä on nyt vuosi. V-u-o-s-i. Samalla niin pitkä ja lyhyt aika. 365 päivää tämä maailma on joutunut pärjäämään ilman sinua. Ilman sinun loistavaa hymyäsi ja rakastavaa läsnäoloasi. Muistan sanoneeni sinulle joskus, että olisipa maailmassa enemmän sellaisia ihmisiä kuin sinä. Ihmisiä, joiden seurassa on lähes mahdotonta olla hymyilemättä. Ja toisaalta sellaisia, joiden olkapäätä vasten voi myös itkeä. 


Kuvittelin, että ymmärtäisin poissaolosi viimeistään hautajaisissa. Nyt vuoden jälkeen tajuan olleeni totaalisesti väärässä. En nimittäin ymmärrä vieläkään. En järjen enkä tunteidenkaan tasolla. Kuvittelin, että tänään, kuolemasi vuosipäivänä, minun olisi helppo itkeä. Surra kaikki se suru, jonka olen työntänyt syrjään jatkuvasti kuluneen vuoden aikana. Nyt tajuan, ettei se ole yhtään helpompaa tänään kuin muinakaan päivinä. Tiedän, että  minun pitäisi päästää paha olo ulos, mutta en osaa. Kyyneleiden tilalla on vain syvä ahdistus. Ahdistus, jolle en osaa tehdä mitään. Ahdistus siitä, ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu. Koska minä en ymmärrä itsekään. Ainut ihminen, jolle haluaisin nyt puhua olet sinä. Uskon, että sinä ymmärtäisit. Sinä olet kuitenkin poissa. Sinä olet kuollut. Minä voin puhua sinulle mielessäni, mutta en saa vastauksia. En voi nähdä sinun hymyäsi enkä tuntea fyysistä läsnäoloasi. Ja se sattuu.  




Vuosi on kulunut ja minä olen edelleen täällä, taistelemassa pimeyttä vastaan sinunkin puolestasi. Tiedän, että edessä on vielä paljon tuskaa ja menetyksiä, mutta jos olen selvinnyt tästä, tulen selviämään muustakin. Elämä jatkuu, jos sen antaa jatkua. Minä tiedän, ettet sinä halunnut satuttaa ketään. Minä tiedän, että sinä haluat minun jatkavan elämää. Pitäen elossa sinun muistoasi. Minä en koskaan unohda sinua. Olen älyttömän kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka sain viettää kanssasi. Rakastan sinua ikuisesti.

lauantai 6. syyskuuta 2014

osa1: Millainen on Jeesus?

Maailmassa tapahtuu tällä hetkellä sellasia asioita, jotka saa ainakin mun herkän sydämen värisemään pelosta. Ajatus kaikista kärsivistä ja viattomista ihmisistä eri puolilla maailmaa saa mut pelkäämään ja toisaalta tuntemaan syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että mä oon turvassa ja mulla on kaikki hyvin, enkä kuitenkaan osaa arvostaa sitä tarpeeksi. Syyllisyyttä siitä, ettei mulla ole oikeastaan mitään oikeutta olla turvassa. Ei sen enempää kuin ukrainalaisilla, palestiinalaisilla tai israelilaisillakaan. Kun oma ymmärrys ja rohkeus ei riitä, on parasta kääntää katse Jeesukseen. Siksi mä haluankin nyt kirjoittaa teille ja samalla itselleni Jeesuksesta, johon uskon henkilökohtaisesti. Jeesuksesta, joka on mun elämäni Herra ja paras ystävä. On surullista kuulla ja lukea, miten vääränlaisia käsityksiä ja mielikuvia ihmisillä on Jeesuksesta. Mä haluan nyt kertoa teille omien kokemusteni ja Raamatun sanan perusteella millainen Jeesus todellisuudessa on.


Ensimmäinen sana, joka mulle tulee Hänestä mieleen on rakkaus. T-ä-y-d-e-l-l-i-n-e-n  r-a-k-k-a-u-s. Oikeastaan tähän sanaan sisältyy kaikki Jeesuksen muutkin ominaisuudet.

 "Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, 
 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 
ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa
 kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii."

Tällaista on rakkaus ja tällainen on myös Jeesus. 

"Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."

Jeesus rakasti just sua niin paljon, että jätti taivaan kirkkauden ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän kohtasi kaikki samat kiusaukset ja vaikeudet, joita sä oot käynyt läpi tai käyt läpi tällä hetkellä. Hän totisesti ymmärtää sua. Jeesus rakasti sua niin paljon, että oli valmis kantamaan koko maailman synnit ja kuoli ristillä, jotta sulla olis mahdollisuus päästää taivaaseen. Jeesus on a-i-n-o-a  t-i-e  i-s-ä-n  l-u-o. 

"Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."

Moni ihminen sanoo kyllä uskovansa Jumalaan, mutta se ei riitä. Ainoa tie taivaaseen on Jeesus. Uskomalla Häneen henkilökohtaisesti saat luottaa siihen, että maanpäällisen elämän päätyttyä pääset paikkaan, jossa ei ole tuskaa eikä kipua. Paikkaan, jossa kaikki sun kyyneleet kuivataan ja jossa on niin tajuttoman hyvä olla, ettet osaa edes kuvitella sitä. Haluathan päästä sinne?  


Jeesus on myös t-ä-y-d-e-l-l-i-n-e-n  v-i-i-s-a-u-s. Hän tietää parhaiten, mitä sä tarvitset. Hänellä on täydellinen suunnitelma sun elämäs varalle ja hän on luvannut johdattaa sun askeleitas, jos annat Hänelle luvan. Jos annat Jeesuksen olla sun elämäs Herra, sun ei tarvitse murehtia mistään. Hän pitää susta huolen ja kantaa sua sillon, kun et itse jaksa kävellä. 

"Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin." 
"Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi. 
He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi. 
Sinä kuljet leijonan ja kyykäärmeen ylitse, sinä tallaat nuorta jalopeuraa ja lohikäärmettä."



sunnuntai 31. elokuuta 2014

rakkautta ilmassa


Edellisestä postauksesta on melkein kuukausi, enkä voi olla tuntematta huonoa omaa tuntoa sen takia. Totuus on kuitenkin se, ettei mulla oo yksinkertaisesti ollut aikaa istua tietokoneen äärelle kirjottelemaan kuulumisia. Viimesten viikkojen aikana on tapahtunut niin paljon, etten edes muista kaikkea. Nyt mielessä on päällimmäisenä eiliset häät, jossa sain toimia toisena Essin kaasoista. Päivä oli kaikin puolin onnistunut ja hääparin onnellisuus tarttui väkisin muhunkin. Valokuvia otin lähemmäs kolmetuhatta ja välillä sormi kramppas niin pahasti, että oli pakko pitää taukoa :D 


Haluaisin kirjotella nyt enemmänkin ja jakaa teille mun ajatuksia syvällisemmin, mutta koulu ei odota. Ruotsin kuunteluun on viikko aikaa ja psykologian teoriat saa mun pään melkein räjähtämään. Halusin kuitenkin ilmottaa teille, että mä oon elossa ja stressistä huolimatta onnellinen. 

perjantai 8. elokuuta 2014

Rooma

Mulla olis ihan hirveesti kerrottavaa ja jaettavaa, mutta tällä hetkellä oon niin ahdistunut ja stressaantunut, että sanat on ihan hukassa. Koulu alko eilen ja nyt mun pitäis olla Raumalla koulun retkellä, mutta skippasin sen, koska mulla on ihan järjettömästi tekemistä. Oon siivonnut meidän taloa kaks päivää, koska huomenna italialainen vaihtari muutta meille kolmeks kuukaudeks. Toisaalta niin hienoa ja toisaalta äärimmäisen stressaavaa. Pelkään, etten osaa sanoa mitään ja kaikki menee pieleen. Oon niin perfektionistinen, että haluaisin kaiken olevan täydellistä, kun joku vieras tulee. Se ei oo kuitenkaan mahdollista, kun asuu kuuden muun henkilön kanssa vanhassa ja melko pienessä omakotitalossa. "Siivoaminen täällä on kuin lumen luontia lumisateessa", sanoo meidän isä ja on harvinaisen oikeessa. Kirjotukset lähestyy niin uhkaavasti, että alan välillä hyperventiloida ajatellessani sitä. Musta tuntuu, etten osaa mitään ja oon kyvytön oppimaan. Huono selviytymisennuste - huonot tulokset. Sen oon oppinut psykaa lukiessani, mutten silti osaa muuttaa ajatteluani. 


Palasin keskiviikkoaamuna Roomasta, kuten kuvista ehkä voitte päätellä. Reissu oli fyysisesti aika raskas, koska käveltiin joka päivä useita kilometreja ja lämpöä oli lähemmäs 30 astetta. Viimenen yö nukuttiin lentokentällä, koska ei viitsitty maksaa muutaman tunnin takia hotellista sataa euroa. Tai no mä nukuin pari tuntia ja Iida vahti mua ja tavaroita, haha. Henkisesti puolestaan viisi päivää Iidan kanssa Italiassa hipoi täydellisyyttä. Päätin, että kun saavutaan Italiaan, en murehdi mitään. Samoin kuin viime syksynä Irlannissa, onnistuin tässä hämmästyttävän hyvin. Syynä oli varmasti erilainen ympäristö ja Iidan mahtava seura. Joidenkin ihmisten kanssa on vaan niin tajuttoman hyvä olla, ettei yksinkertasesti voi murehtia.  


Kaupunkina Rooma oli ehkä pienoinen pettymys. Yleisilme oli jotenkin vähän ränsistynyt ja monet hienot paikat oli remontissa. Ihmisiä oli joka paikassa vähän liikaa ja parasta olikin puikkelehtia ihania pikkukujia pitkin. Colosseum, Vatikaani ja muut historialliset rakennukset oli kyllä tosi vaikuttavia, eikä kuvat välitä sitä tunnetta, minkä niiden katsominen livenä sai aikaan. Yhtenä iltana istuttiin pitkään Colosseumin juurella, juteltiin ja laulettiin suomeks hengellisiä lauluja. Välillä istuttiin vaan hiljaa ja katsottiin upeasti valaistua valtavan suurta taideteosta. Varmasti yks mun elämän ikimuistoisimpia hetkiä. 


Viimeisenä iltana Colosseumin juurella tapahtu yks aika hauska juttu. Nuori nainen tuli kysymään multa saisiko lainata mun kameraa hetkeks ja kertoi olevansa armenialainen valokuvaaja Nare Jan Mkrtchyan (katsokaa facebookista) , jonka oma kamera oli hajonnut. Hän oli ollut 70 päivää reissussa ja kiertänyt yli kymmenessä eri kaupungissa. Juteltiin pari tuntia ja otettiin yhdessä valokuvia. Nare oli tullut Roomaan saadakseen kuvan Colosseumista vesipisaran sisässä. Alempana näätte kuvan, jossa mä ja Iida ollaan. Ehkä joku päivä lähdetään moikkaamaan uutta ystävää Armeniaan, saas nähdä!


Oho tekstiä tuli sittenkin enemmän kun uskoin. Kuviakin on aikas paljon, mutta toivottavasti edes joku jakso lukea loppuun asti. Nyt mä jatkan siivoamista ja henkistä valmistautumista huomiseen. Ciao e Crazie!