torstai 26. huhtikuuta 2018

kun et keksi edes otsikkoa

Oon taas ollut maailman saamattomin bloggaaja, jos nyt sellaiseksi edes kehtaan itseäni kutsua.  Nytkin tulin kirjoittamaan lähinnä siksi, että haluan rikkoa tän hiljaisuuden ja saattaa edes pinnallisesti kuulumiset ajan tasalle. Ennen pääsiäistä sain Essin kylään ja juhlapyhiksi suuntasin sukujuhlien kautta Vammalaan. Huhtikuun alussa juhlistettiin pariin otteeseen Elisan synttäreitä ja pari viikkoa sitten käytiin Samun kanssa Tukholmassa. Huhtikuu on kulunut silmänräpäyksessä ja kevät tekee tuloaan, vaikka tänäänkin satoi hetken räntää ja kaduin toden teolla talvitakin jättämistä kotiin. On onneksi ollut myös päiviä, jolloin on tarjennut olla ainakin hetken kokonaan ilman takkia. Maa alkaa pikkuhiljaa vihertää ja kukat vallata tienpientareet. Lintujen laulu täyttää sydämen ilolla ja kutkuttavalla kesän odotuksella. Hankin vihdoin itselleni ajo-oikeuden Alepa-fillariin ja oon jo muutaman kerran ajanut pyörällä keskustaan ja takaisin. Arki on ollut vime aikoina täynnä stressiä, mutta myös paljon isoja ja pieniä ilonaiheita. Nyt mun on pakko mennä nukkumaan, mutta yritän mahdollisimman pian saada ladattua Tukholman reissun kuvat tänne ja jaettua vähän syvällisempiä ajatuksia. Siihen asti adios!

Ps. Jos teillä on jotain postaustoiveita niin kertokaa ihmeessä!




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

valon ja varjon leikki

 Maailmassa on niin paljon pimeyttä ja pahuutta, että usein sitä miettiessään voi ihan fyysisesti pahoin. Välillä pimeys tunkeutuu omaankin elämään. Joskus pitkäkestoisena hirmumyrskynä ja joskus vain ohikiitävänä sadekuurona. Onneksi maailmassa on myös paljon kaunista ja hyvää. Joskus saamme kylpeä valossa päiväkausia, mutta useimmiten yksittäiset valonsäteet valaisevat hetken polkuamme ja katoavat taas näkyvistämme. Pimeys ja valo kietoutuvat ihmeellisesti yhteen. Pelkäämme pimeyttä, mutta toisaalta rakastamme sitä. Rakastamme valoa, mutta toisaalta vihaamme sitä. Kuten kevätaurinko paljastaa ikkunoiden likaisuuden ja pölyn paljouden, valo paljastaa meistä asioita, joita emme haluaisi kohdata. Jos ei olisi pahuutta, emme kai osaisi tunnistaa hyvyyttä. Jos ei välillä olisi synkkiä päiviä, emme kai olisi niin haltioituneita auringonpaisteesta. Jos emme pelkäisi mitään, emme saisi koskaan kokea sitä voitonriemua, joka valtaa sydämen, kun on uskaltanut kohdata pelkonsa. Jos emme olisi koskaan väsyneitä, emme tietäisi, miten taivaalliselta tuntuu kaivautua pitkän päivän päätteeksi lämpimän peiton alle ja sulkea silmänsä. Jos emme koskaan menettäisi mitään, emme kai ymmärtäisi, miten arvokasta on omistaa ja toisaalta sitä, miten katoavaista kaikki on. Kuinka jokainen hetki on ainutlaatuinen ja ihmeellinen lahja. Jos emme koskaan itse menisi rikki, emme ymmärtäisi niitä, jotka ovat elämän myrskyissä pirstoutuneet. Jos osaisimme  jo valmiiksi kaiken täydellisesti, emme ymmärtäisi, miten upeaa on oppia uutta ja kehittyä. Jos emme tekisi koskaan virheitä, mille me nauraisimme vedet silmissä vuosien päästä? 


Viime aikoina oon joutunut katsomaan itseäni ihan toden teolla peiliin ja myöntämään sekä itselleni että muille asioita, jotka oon alitajuisesti tiedostanut jo pidemmän aikaa. Kirjotin kesällä siitä, miten mun luonnollisten taipumusten ei tarvitse hallita mun elämää, mutta arvatkaa vaan, kuinka hyvin oon onnistunut taisteleen syvälle mun ajatteluun juurtunutta pessimismiä vastaan. No, voin kertoa, että en kovin hyvin. Tajusin viime viikolla, miten suorastaan addiktoitunut oon itsesäälissä kieriskelemiseen ja miten helposti sokeudun kaikelle sille, mistä saisin olla kiitollinen. Miten helposti sitä antaakaan periksi kateudelle ja alkaa vertailla itseään muihin, vaikka tietää sen olevan typerintä ja tuhoisinta, mitä voi itselleen ja läheisilleen tehdä. Ja miten helppoa onkaan aina vedota siihen, että "tällainen mä nyt vaan olen" sen sijaan, että ottaisi itseään niskasta kiinni ja kantaisi vastuun omista asenteistaan ja ajatuksistaan. Totuuden katsominen silmästä silmään tekee joskus kauhistuttavan kipeää, mutta se on ainut tie vapauteen ja muutokseen. 

Oleellista on kuitenkin myös se, miten totuuteen suhtautuu. Alkaako sitä ruoskimaan itseään entistä ankarammin (kuten mulla on tapana) vai osaako olla itselleen armollinen. Mitä armottomammin vaatii itseltään muutosta, sitä todennäköisemmin tulee epäonnistumaan ja vajoamaan entistä syvemmälle suohon. Ongelmien tiedostaminen ja hyväksyminen ovat ensimmäisiä askelia, joita seuraa monta pientä askelta eteen- ja usein myös taaksepäin. Meillä kaikilla on omat ongelmamme, kipupisteemme ja taistelumme, jotka aika ajoin heittävät synkkiä varjojaan elämämme ylle. Onneksi meidän ei tarvitse jäädä niiden kanssa yksin, jos emme halua. Mikä voima piileekään siinä, kun uskaltaa avata suunsa. Oli kuuntelevana korvana sitten terapeutti, hyvä ystävä, äiti tai vaikka koira. Kaikista paras kuuntelija on tietenkin Jeesus, joka ei koskaan väsy kuuntelemaan meidän murheitamme. Hän näkee, kuulee, tietää ja ymmärtää. Hän rakastaa meitä, vaikka tietää kaikki synkimmät salaisuutemme ja näkee perinpohjaisen pahuutemme. Jumalan armossa on todellinen voima muutokseen. 

Etkö tiedä, etkö ole kuullut: Herra on iankaikkinen Jumala, joka on luonut maan ääret? Ei hän väsy eikä näänny, hänen ymmärryksensä on tutkimaton. Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; 






lauantai 3. maaliskuuta 2018

helmikuun ilonaiheita

Kylläpä aika taas on rientänyt ja blogi jäänyt pahasti töiden, opiskelujen ja vähän kaiken muunkin jalkoihin. Nytkin mun pitäisi olla lukemassa ens viikon tentteihin, mutta en halua venyttää tätä taukoa enää yhtään pidemmäksi. Kameraa sen sijaan oon käyttänyt pitkästä aikaa melko ahkerasti ja nyt onkin ollut valokuvaamiseen aivan ihanan talviset ja aurinkoiset olosuhteet. Monta päivää jatkunut auringonpaiste ja kevään lähestyminen on aika hyvin vienyt viime postauksen synkät tunnelmat mennessään. Helmikuuhun mahtuikin tosi paljon ihania juttuja;

♥ Söin vähän liian monta laskiaispullaa ja kävin vähän liian monta kertaa kahvilla monen ihanan ystävän kanssa ♥


♥ Selvisin hengissä historian kurssin työpajan pitämisestä ja ryhmätöiden kasaantumisesta ♥


♥ Aloitin jo perinteeksi muodostuneen some-paaston ja sain taas yllättyä siitä, miten helppoa ja vapauttavaa ilman sosiaalista mediaa eläminen on ♥

♥ Pääsin ihastelemaan upeaa pukuloistoa vanhojen tansseihin ja tutustumaan vihdoin meidän etelä-afrikkalaiseen vaihtariin, kun matkattiin Lauran kanssa Vammalaan viikonlopuksi viettämään mun ja Eemilin yhteissynttäreitä mahtavalla porukalla ♥

♥ Pääsin myös pitkästä aikaan meidän lähimetsään nauttimaan täydellisestä yksinäisyydestä, mitä kyllä kaipaan perheen lisäksi eniten Helsingissä ♥

♥ Kävin kampaajalla värjäämässä hiukseni tummanruskeiksi ♥

 ♥ Ostin uuden objektiivin ja löysin uutta motivaatiota valokuvaamiseen ♥

♥ Sain pikkusiskon ja -veljen kylään pariksi päiväksi ja tunsin itsekin nuorentuvani 6 ja 8 vuotta nuorempien sisarusten seurassa. Syötiin kahtena aamuna peräkkäin täydellinen aamupala, käytiin uimassa Vuosaaren uimahallissa, kirppareilla ostoksilla, luistelemassa järven jäällä, katsomassa The Greatest Showman sekä syömässä Subwayssa ja Pancho Villassa ♥

♥ Eilen lähdettiin Lauran kanssa Ryttylään Naisten päiville palvelemaan musiikissa ja saatiin mummoilta jopa niin hyvää palautetta, että meidän pitäis kuulemma tehdä levy XD Kyllä voi pienistä asioista ihminen tulla hyvälle mielelle ♥



Tein nyt tietoisen päätöksen jättää tästä postauksesta pois kaiken negatiivisen, jota kuluneisiin viikkoihin on kyllä myös mahtunut ja keskittyä positiiviisiin asioihin. Yleensä mun on jostain syystä paljon helpompaa kirjoittaa negatiivisista asioista ja fiiliksistä, mikä voi helposti antaa vääristyneen kuvan siitä, miten mulla oikeesti menee. Enimmäkseen oon kuitenkin tyytyväinen omaan elämääni ja arkeeni, mutta kiitollisessa elämänasenteessa on mulla kyllä todella paljon parannettavaa. On ihan valtavasti asioita, joista tulee liian helposti meille itsestäänselvyyksiä. Naisten päivillä mua puhutteli erityisen paljon sen kuuleminen, että etiopialaiset kristityt ovat kaiken maallisen puutteen keskellä kenties maailman onnellisimpia. Voi kun me ymmärrettäis myös sydämen tasolla, miten etuoikeutettuja me ollaan, kun suurin osa meidän perustarpeista on tyydytetty - puhumattakaan kaikesta siitä, mitä saadaan niiden lisäks. Mun yks syvimmistä rukousaiheistani tällä hetkellä on, että Jumala vois antaa mulle kiitollisemman, epäitsekkäämmän ja rakastavamman sydämen, jotta voisin jakaa myös muille siitä, mistä saan itse olla kiitollinen. 



keskiviikko 31. tammikuuta 2018

pohjalla

Tänään on taas ollut päivä, jota on leimannut sataprosenttinen varmuus siitä, ettei musta tuu ikinä opettajaa tai ylipäätään kykenevää selviytymään työelämästä hengissä. Oon maannut kolme tuntia sängyssä lamaantuneena yhden luennon ja salitreenin väsyttämänä. Edelleen tuntuu siltä, että mikään unimäärä ei saa mua tuntemaan itseäni virkeäksi ja energiseksi, vaikka viime yönäkin nukuin yhdeksän tuntia. Vasta kun putoaa naama edellä takaisin pohjalle, ymmärtää miten korkealle sitä onkaan tullut kivuttua. Käsittämätöntä, miten yksi huono päivä voi pyyhkiä pois pitkän hyvien päivien sarjan ja täydellinen tyytymättömyys omaan ulkonäköön ja persoonaan, typeriin pelkoihin ja saavuttamattomiin tavoitteisiin voi syöstä epätoivoon, joka tuntuu määrittelevän koko loppuelämää. Kaikki idealistiset kuvitelmat epämukavuusalueelle menemisestä tuntuvat naurettavilta. Minäkö pystyisin joskus tekemään jotain uskaliasta ja rohkeaa? Kliseet siitä, miten kaikki on mahdollista, kun vain uskoo itseensä, saavat kyyneleet nousemaan silmiini. Olen niin kyllästynyt pelkäämään. Olen niin kyllästynyt inhoamaan itseäni. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen, alemmuuskompleksiin ja kaikkiin valheisiin, jotka kerta toisensa jälkeen syrjäyttävät viimeisetkin järjenhivenet päästäni. Miksi on niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä? Miksi on niin helppoa tulkita kaikki ihmisten eleet, sanat ja sanomatta jättämiset itseä vastaan? Miksi ylipäätään tuhlata aikaansa, sen miettimiseen, mitä muut ajattelevat?


Ylpeys, itsekeskeisyys, katkeruus ja kateus ovat pelottavan tuhoisia voimia, jotka myrkyttävät kaiken kauniin vieden elämänilon mennessään, jos niille antaa tilaa hengittää. On niin helppo puhua siitä, että niistä pitäisi päästä eroon, mutta käytännön tasolla asioiden muuttaminen tuntuu olevan ainakin mulle täysi mahdottomuus. Jostain ne aina aika ajoin hiipii salakavalasti saastuttamaan mun ajatusmaailman ja sydämen, vaikka olosuhteissa ei olisi mitään valittamisen aihetta. Tälläkin hetkellä mulla on asiat enemmän kun hyvin. Typerintähän tässä onkin se, että kaikki mun ongelmat on pelkästään mun oman pään sisällä, mutta mulla ei yksinkertaisesti riitä tahdonvoima taistella niitä vastaan. Ja kun oon tarpeeks väsynyt ja heikko, pimeys imaisee mut sisäänsä sellaisella voimalla, että en ehdi puolustautua mitenkään. Aina uudestaan kohtaan sen faktan, että en itse kykene muuttamaan itseäni. Mikään määrä itsehillintää, päättäväisyyttä tai inspiroivia mietelauseita ei tuu koskaan riittämään. Mitä agressiivisemmin yritän päästä omin voimin vapaaksi, sitä tiukemmin jään valheiden verkkoihin jumiin. Onko siis ainut vaihtoehto hyväksyä se tosiasia, että tällainen mä nyt vaan oon ja että säännöllisen epäsäännöllisesti mun pitää käydä pohjalla toteamassa se?


Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin mun täytyy päästä käsittelemään näitä vääristyneitä ajattelumalleja jonkun ammattilaisen kanssa, jos haluan päästä elämässä eteenpäin. Kuitenkin uskon, että ainut, joka mut voi täydellisesti eheyttää ja vapauttaa, on Jumala. Miljoonat ihmiset on kautta aikojen saanut todistaa Jumalan rakkauden vavisuttavan muutosvoiman omalla kohdallaan. Raamatussa sanotaan, että "täydellinen rakkaus karkoittaa pelon" ja ymmärrän joka päivä syvemmin, miten heikosti mun sydän on pystynyt sisäistämään sen, että oon täydellisen hyväksytty ja rakastettu puhtaasti armosta. Oon vapaa syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta, koska kaikki on jo täytetty. Mun identiteetti ei perustu omiin suorituksiin tai saavutuksiin, eikä mikään epäonnistuminen koskaan voi riistää mun arvoa. Niin kauan kuin tuijotan itseeni, toisiin ihmisiin tai toinen toistaan synkeämpiin olosuhteisiin vajoan vaan syvemmälle itse kaivamaani kuoppaan. Mutta jos jaksan viimeisillä voimillani nostaa kyyneleiden sumentamat silmäni ristiinaulittuun Jeesukseen, joka antoi kaiken minun puolestani, saan taas muistutuksen siitä, kuinka rakastettu ja arvokas olen. Riippumatta älykkyysosamäärästäni, ulkonäöstäni ja sosiaalisuuteni tasosta. Kukaan tai mikään muu ei voi koskaan täyttää sitä kalvavaa tyhjyyttä sisälläni, joka huutaa hyväksyntää ja rakkautta. Miksi niin usein etsinkään vastauksia ihan vääristä paikoista? Kuinka monta kertaa täytyy pettyä ja hakata päätänsä seinään, jotta ymmärtää Jeesuksen olevan vastaus kaikkeen? 



Kuuntele nää biisit:

Suhe Live - Jeesus Riittää
Suhe Live - Mitään muuta en 
Suhe Live - Tuuleen ♥

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

"You don’t need the whole world to love you. Just a few good people."

Tän vuoden ensimmäisiin viikkoihin Helsingissä on sisältynyt paljon ihania juttuja! Opiskelut on lähtenyt rennosti käyntiin ja ollaan muun muassa käyty lumikenkäilemässä Paloheinässä sekä laulamassa karaokea opiskelukavereiden kanssa mun ja Laurin synttäreiden kunniaks. Laura ja Elisa järjesti mulle parhaan mahdollisen synttäripäivän ja onnentoivotukset tärkeiltä ihmisiltä täyttää edelleen mun sydämen lämmöllä ja kiitollisuudella. Kiitos kaikille onnitteluista ♥  Opiskelujen ohella oon ehtinyt käydä töissä ja kuntosalilla, luistelemassa ja museossa, leipoa ja laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja järjestellä kaappeja, syödä kahdesti Pancho Villassa, kolmesti Fazerin kahvilassa ja käydä elokuvissa katsomassa Idän pikajunan arvoitus ja The Greatest Showman. Oon ehtinyt nauttia monesta hitaasta aamusta ja herkullisesta aamupalasta, yhteisistä rukoushetkistä ja Raamatun lukemisesta. Vietin yhden sunnuntain lähes kokonaan ilman puhelinta ja kyllä teki hyvää! Rahaa on kulunut ihan liikaa ja nyt päätkinkin ryhtyä ostolakkoon pääsiäiseen asti. Pyrin ruokaa lukuunottamatta olemaan ostamatta mitään ja säästämään mahdollisimman paljon. Jos vaikka tällä kertaa onnistuis :D Mun maailmankuva on avartunut ymmärtämään erityisruokavalioita noudattavien ihmisten arkea, kun oon itsekin siirtynyt gluteenittomaan ja laktoosittomaan ruokavalioon (FODMAP). Tänään tosin puhuin terveydenhoitajan kanssa ja nyt mun pitää palata kolmeksi kuukaudeksi syömään vehnää ja ruista, jotta huhtikuussa pääsen keliakia-testiin. Kokonaisuudessaan mun arki tuntuu tällä hetkellä enimmäkseen hyvältä, vaikka välillä iskeekin ihmeen saamaton, laiska ja epäsosiaalinen olo. 


En oo ikinä tehnyt vakavissani uudenvuoden lupauksia, enkä siihen ryhdy varsinaisesti tänäkään vuonna, mutta muutamia vähän isompia ja pienempiä tavoitteita oon asettanut itselleni. Tänä vuonna yritän mennä mahdollisimman paljon omalle epämukavuusalueelleni ja kohdata suurimpia pelkojani. Haluan haastaa pinttyneitä ajattelumallejani ja opetella olemaan armollisempi itselleni sekä olemaan välittämättä siitä, mitä muut ihmiset musta ajattelee. En tavoittele mitään suurta ja ihmeellistä, vaan pyrin tekemään arjessa enemmän viisaita päätöksiä pienissä ja mitättömältä tuntuvissa asioissa. Haluan oppia näkemään enemmän kauneutta kaikkialla ja rakastamaan enemmän teoillani, sanoillani, ajatuksillani ja olemaan kiitollinen omasta polustani, jolle Jumala on viisaudessaan asettanut minut vaeltamaan. The Greatest Showman - elokuvassa oli yks ihan mahtava laini, jonka tahdon juurruttaa mun sydämeen. "You don’t need the whole world to love you. Just a few good people." So true.