sunnuntai 19. helmikuuta 2017

suru

Silmänräpäys vain ja kaikki on toisin. Ohikiitävä hetki ja valot pimenevät. Aika pysähtyy. Kuin painajaisuni, josta ei voi herätä. Yhtäkkiä jalat pettävät alta, maailma romahtaa ja sydän menee palasiksi. Nämä ovat vain säälittäviä yrityksiä kuvata sitä, miltä tuntuu "when you lose something you can't replace". Suru jättää aina niin sanattomaksi, niin avuttomaksi, niin rikkinäiseksi. 

Syvimmät osanottoni kaikille surun murtamille ♥

"Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." 

"ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." 


Kaikki menneet murheelliset päivät,

itkut, jotka itkemättä jäivät,

suru, jota lievitä ei kukaan,

kipu, joka aina tulee mukaan.

Tuska, joka yhä tulee kohti,

murhe, joka epätoivoon johti,

kyynel yksikään ei turhaan juokse,

kaikki, kaikki kootaan Isän luokse!


Kerran vielä merkityksen saavat

kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat!

Aika kutoo suurta salaisuutta:

kivun kautta Jumala luo uutta.

Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,

kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.

Vaikkei silmä vielä nähdä saata:

tuskakin on toivon kasvumaata.


Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,

yössä liekki lempeästi loistaa,

padot murtaa, kaikki lukot poistaa.

Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.

Itkut itkeä saa loppuun saakka.

Sisään tulvii uusi kirkas vesi,

vihdoinkin on vapaa sydämesi!

-Anna-Mari Kaskinen



lauantai 7. tammikuuta 2017

uusi vuosi


Joulu tuli ja meni, ja uutta vuottakin on jo ehtinyt kulua melkein viikko. Aika kuluu niin nopeasti, etten välillä meinaa pysyä kyydissä. Olis ollut kiva tehdä samanlainen vuosikatsaus-postaus kuin viime vuonna, mutta oon ollut viikon reissussa, joten en oo oikein ehtinyt (lue: olen laiska). Onneks oon kirjoittanut melko säännöllisesti päiväkirjaa niin pystyn sen avulla palaamaan kuluneen vuoden tapahtumiin.Vietin uuden vuoden Joensuussa ja paluumatkalla piipahdin Essin luona Ylöjärvellä.  Laulettiin Iidan kanssa pitkästä aikaa Singstaria, katsottiin Netflixistä "teinileffoja", tehtiin 1000 palan palapeli ja käytiin shoppailemassa. Kävin myös Lauran ja Elisan kanssa kahvilla ja ihanan Emilian luona syömässä vohveleita. Essin kanssa istuttiin kynttilänvalossa yömyöhään kirjoittamassa toistemme päiväkirjoihin, syötiin brunssi yöpalaksi ja katsottiin 101 dalmatialaista poikien kanssa. Oli ihana nähdä rakkaita ystäviä ja suloista kummipoikaani pitkästä aikaa.

Kokonaisuudessaan vuosi 2016 oli ehkä mun elämän stressaavin ja haastavin. Vietin paljon aikaa omalla epämukavuusalueellani ja otin askeleita, jotka aiheuttivat tuskanhikeä ja kyyneleitä. Välillä vajosin syvemmälle epätoivoon kuin ehkä koskaan aiemmin, mutta sieltä noustuani koin itseni taas hitusen vahvemmaksi ja rohkeammaksi. Pelkäsin kuollakseni, mutta selvisin. Kaaduin naamalleni, mutta nousin ylös. Olin hukassa, mutta löysin perille. Neljä kuukautta koulunkäyntiavustajana erityislasten ryhmässä, pääsykokeet, neljät häät valokuvaajan kengissä, Italian reissu, muutto Helsinkiin ja itsenäistyminen, opintojen alkaminen ja kaikki uudet ihmiset, ensimmäinen opettajan sijaisuuteni ja monet muut kokemukset olivat kaikessa haastavuudessaan täynnä myös elämäni hienoimpia hetkiä. Katsoessani taaksepäin en voi muuta kuin olla kiitollinen. Jumala oli jälleen uskollinen, vaikka en olisi sitä ansainnut. Vuodet vierivät, tilanteet muuttuvat, ihmisiä tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus on ja pysyy. Siihen luottaen on turvallista astella jälleen eteenpäin uuteen vuoteen - päivä ja askel kerrallaan.


perjantai 6. tammikuuta 2017

JOULU ♥


 Mitä vanhemmaksi tuun, sitä enemmän alan arvostaa omaa perhettä ja yhteisiä hetkiä. Hektisen ja stressaavan syksyn jälkeen on ollut ihanaa pysähtyä ja vain olla rakkaiden ihmisten ympäröimänä, heittää huonoa läppää ja nauraa mahansa kipeäksi, syödä vatsansa täyteen suklaata ja katsoa liikaa televisiota, kävellä tutuissa lapsuuden maalaismaisemissa ja vetää keuhkot täyteen raitista ilmaa. 

Vaikka joululoma on vuodesta toiseen mun mielestä elämän parasta aikaa, sillä on painonnousun ja laiskistumisen lisäksi myös yks muu huono puoli. Nimittäin joululomalta on jotenkin ihan järkyttävän vaikeaa palata arkeen. Varsinkin nyt, kun pitää lähteä kauas  pois oman perheen luota ja tammikuun lukujärjestyksessä on ihan liikaa kahdeksan aamuja. Toisaalta mulla on sellanen fiilis, että kaipaan jo säännöllisiä rutiineja ja varsinkin unirytmiä. Jotenkin tää laiskottelu saa mut sellasen tunteen valtaan, ettei musta oo yhtään mihinkään ja kaikki tulevat haasteet alkaa tuntua ylitsepääsemättömiltä. Mulla alkaa myös olla ikävä omaa sänkyä ja jättityynyä, ihania kämppiksiä ja muita Helsingin ihmisiä, salilla käyntiä ja terveellistä (tai ainakin terveellisempää XD) ruokavaliota. 

Kaiken kaikkiaan mulla on ollut ihana ja rentouttava loma, ja oon yllättävän hyvin pystynyt olemaan stressaamatta. Koulun jatkumiseen on vielä viikko, mutta sitä ennen pitäisi lukea yks kirja ja kirjoittaa essee, joten laiskottelu saa luvan loppua jo ens maanantaihin. Nyt aion vielä heittää hetkeks aivot narikkaan, katsoa perheen kanssa vielä muutaman romanttisen jouluelokuvan ja syödä viimeiset suklaarasiat tyhjäks. 



torstai 22. joulukuuta 2016

reason for the Christmas

Pari viikkoa sitten olin elokuvissa katsomassa elokuvan nimeltä Hacksaw Ridge, enkä muista koska viimeks olisin ollut niin vaikuttunut, järkyttynyt ja sanaton. Sodan kauheuden ja järjettömyyden tajuaminen teki mut samaan aikaan äärimmäisen vihaiseksi ja surulliseksi. Hate rules the world. Maailmalla tapahtuu koko ajan ihan järkyttäviä asioita, joista vaan pieni osa pääsee meidän tietoisuuteen. Sekin tuntuu välillä olevan mulle vähän liikaa. Samaan aikaan mä ahdistun ja valitan ihan naurettavista asioista. Musta tuntuu, että sivuan tätä teemaa melkein jokaisessa (kylläkin nykyään harvinaisessa) blogikirjoituksessani, mutta jotenkin tää asia pakottaa mut jatkuvasti katsomaan peiliin. Voisin käyttää aikani niin paljon paremmin. Voisin käyttää rahani niin paljon paremmin. Voisin ylipäätään tehdä kaiken paljon paremmin. Välillä sen tajuaminen tuntuu musertavalta, mutta toisaalta se saa mut kerta toisensa jälkeen polvistumaan Jeesuksen jalkojen juureen. 

On niin käsittämättömän ihanaa ja kuitenkin samalla uskomattoman vaikeaa elää armosta. Kuinka helposti sitä yrittääkään omin voimin tehdä kaikkensa ollakseen parempi ihminen ja sortuu katsomaan muita ihmisiä alaspäin. (Voi, miten paljon me kristityt ollaankaan tuotettu häpeää Jeesuksen nimelle toiminnallamme ja asenteillamme.) Ja kerta toisensa jälkeen itsensä loppuun väsyttäneena joutuu huokaisemaan viimeisillä voimillaan "Ilman sinua minä en totisesti saa mitään aikaan". Miten vapauttavaa, rohkaisevaa ja voimaannuttavaa onkaan silloin lukea Raamatusta "Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." Ef. 2:8-10 Vaikka maailman pahuus tuntuu välillä vyöryvän yli äyräiden saaden heikon ihmissydämen vapisemaan pelosta, tiedän ettei ole oikeasti mitään hätää. Mitä pimeämmäksi maailma käy, sitä kirkkaamin evankeliumin ilosanoma loistaa. Vaikka maailma tuntuu olevan kaaoksen vallassa, tiedän että oikeasti God rules the world. Vielä koittaa päivä, jolloin kaikki sorto, epäoikeudenmukaisuus ja väkivalta päättyy, ja kaikki kyyneleet pyyhitään.


Sitä odotellessa ja etenkin näin joulun aikaan on hyvä pysähtyä miettimään, miksi joulua oikein vietetään. Miksi Jumalan piti syntyä ihmiseksi? Maailman kaikkeuden kuninkaan säälittäväksi lapsirääpäleeksi, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan? Ja vielä pieneen kylään, mahdollisimman köyhiin olosuhteisiin? It makes no sense to most people. 

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. 
Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." 1. Joh 4:9-10

"Sentähden piti hänen kaikessa tuleman veljiensä kaltaiseksi, että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa." Hebr. 2:17-18

Jumala tuli maailmaan ihmiseksi voidakseen ymmärtää, miten vaikeaa, haastavaa ja raadollista ihmiselämä voikaan olla. Hän ihan oikeasti ymmärtää. Mitä tahansa käytkään elämässäsi tällä hetkellä läpi, Hän tietää, miltä sinusta tuntuu. Eikä vain tiedä, vaan Hän myös välittää siitä, miltä sinusta tuntuu. Hän välittää sinusta. Ja Hän vain odottaa, koska pyydät Häntä apuun."Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan." 

Jeesus tuli maailmaan tuodakseen valon niille, jotka vaeltavat pimeydessä; toivon niille, jotka ovat epätoivon vallassa; rauhan niille, jotka ovat rauhattomia; anteeksiantamuksen niille, jotka sortuvat syyllisyytensä alle; rakkauden niille, joista tuntuu siltä, ettei kukaan rakasta eikä kukaan välitä. Jeesus tuli maailmaan, jotta jokaisella, joka Häneen uskoo olisi iankaikkinen elämä. Kuolemattomuuden lääke, jota ihmiset ovat jo aikojen alusta etsineet, löytyy jouluseimestä, Golgatan rististä ja tyhjästä haudasta. Syy siihen, miksi me vietämme joulua, on rakkaus - Jumalan rakkaus jokaista ihmistä kohtaan. Syy jouluun olet sinä. 

tiistai 6. joulukuuta 2016

pitkästä aikaa


Tänään laitoin pitkästä aikaa kameran kaulaan ja lähdin ulos kauniiseen auringonpaisteeseen. Olin jo melkein ehtinyt unohtaa, miten paljon rakastankaan valokuvaamista. Kuluneen syksyn kuvasaldo on jäänyt historiallisen pieneksi, mikä harmittaa kyllä paljon. En koskaan saanut aikaiseksi lähteä seikkailemaan upeisiin ruskaisiin maisemiin, ja muutenkin monet ihanat hetket on jäänyt ikuistamatta. Onneks puhelimella on kuitenkin tullut räpsittyä jonkin verran kuvia, joiden kautta voin palata muistoissani syksyn kivoimpiin tapahtumiin. 



Tuntuu ihan uskomattomalta, että reilun kahden viikon päästä on jouluaatto ja mun ensimmäinen syyslukukausi yliopistossa alkaa olla takana päin. Vuosi sitten en uskaltanut edes unelmoida olevani tässä tilanteessa, jossa olen nyt. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Pelon, ahdistuksen ja epävarmuuden kautta olen kulkenut tähän hetkeen. Matkan varrella elämääni on ilmestynyt ihmisiä, joita ilman en voisi enää kuvitella pärjääväni. Olen oppinut paljon ja samalla ymmärtänyt yhä paremmin, miten keskeneräinen olen. Päivä päivältä tunnen syvemmin oman vajavuuteni ja sen, miten paljon tarvitsen Jumalaa. Hänelle tahdon antaa kiitoksen kaikesta siitä hyvästä, mitä olen elämääni saanut. Jokaisesta kuopasta, mihin olen pudonnut, Hän on nostanut minut ylös ja antanut uutta voimaa jatkaa matkaa eteenpäin. Maailman pimeyden ja epävarmuuden keskellä on lohdullista luottaa Jeesuksen lupaukseen: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon".