Kun elämä antaa sinulle sata syytä itkeä, näytä sille tuhat syytä hymyillä

Matka Irlantiin rakkaan Iidan luo ei olis voinu osua parempaan kohtaan. Maisemanvaihdos teki mulle tosi hyvää, koska päätin jättää kaikki murheet Suomen kamaralle. En siinä ehkä ihan täysin onnistunut, mutta mun murehtijaluonteen huomioon ottaen kohtuullisesti. Ensimmäinen kerta yksin lentokoneessa sai olon tuntumaan jotenkin tosi itsenäiseltä, vaikka rehellisesti sanottuna vähän jännittikin. Kaikki suju onneks ongelmitta ja Iidan näkeminen Dublinin lentokentällä sai mun sydämenkin pitkästä aikaa hymyilemään. Parasta lääkettä suruun on sopivasti sekopäisen ystävän seura (Iida jos luet tätä niin ota toi kohteliaisuutena, oot paras!), hyvä ruoka, shoppailu ja järjettömän kauniit maisemat. Näitä kaikkia mun matka olikin onneks tulvillaan! Rakastuin Irlannin halpoihin vaatteisiin, ystävällisiin ihmisiin ja upeaan luontoon ja haluun ehdottomasti vielä joskus päästä takasin!  

Siitä on nyt viikko, kun sain kuulla järkyttävät uutiset. Mun piti ajaa skootterilla kotiin ja kyyneleiden sumentaessa silmät oli vaikea pysyä tiellä. Kaks päivää meni itkiessä ja illalla sängyssä yrittäen turhaan saada pamppailevaa sydäntä rauhoittumaan. Pikkuhiljaa aloin rauhoittua ja itku ei enää tullut kun katsoin sun kuvaa. Vajosin jonkinlaiseen utopistiseen tilaan, jossa en tajunnut yhtään mitä on tapahtunut. En halunnut enkä edes yrittänyt uskoa tapahtunutta todeksi. Suljin ajatuksen kokonaan pääni ulkopuolelle ja yritin elää normaalia elämää. Oon siinä tilassa vieläkin ja välillä ahdistaa ihan älyttömän paljon, koska tosiasiat pyrkii mun tietosuuteen, mutta mun aivot ei ota tietoa vastaan. Mulla on tyhjä, kylmä ja itsekäs olo. Haluaisin hakata päätä seinään, juosta yksin pimeään metsään tai itkeä silmät päästäni, mutta sen sijaan että tekisin noista mitään istun kun haamu ties monennettako tuntia tietokoneen ääressä. Ens sunnuntaina sut siunautaan viimeselle matkalle ja mua pelottaa. Mua pelottaa, koska tiedän että sillon mä viimestään tajuan mitä on tapahtunut. Ja mä tiedän, että se on välttämätöntä. Mutta en mä halua. Haluaisin mielummin katsella sun kuvaa ilosena ja miettiä että ei vitsi miten kaunis ystävä mulla on ja että pitäis alkaa järjestellä yhdessä sitä riparitapaamista mitä suunniteltiin. Sen sijaan mun täytyy hyväksyä se tosiasia, että kokoonnutaan ripariporukalla ilman sua ja vietetään sulle muistohetki. Mun täytyy hyväksyä, etten enää koskaan saa kuulla sun nauravan ja kertovan mulle, miten joku luuli sua pojaks sillon kun sulla oli vielä lyhyet hiukset. Mun täytyy hyväksyä, etten koskaan voi kysyä sun mielipidettä mun vanhojentanssimekosta tai kertoa sulle Irlannin matkasta. Enkä voi enää koskaan valittaa sulle, miten raivostuttavaa on kun ei osaa elää hetkessä ja olla varma että sä ymmärrät. Mä en tiedä miten mä onnistun siinä, mutta mä tiedän että sä uskot muhun. Ja sä annat mulle voimaa. Mä tuun näkeen jokaisessa kauniissa auringonlaskussa ja lumihiutaleessa sun loistavan hymyn. Ja vaikka se tekee sairaan kipeää, samalla se tekee kaikesta sata kertaa kauniimpaa. Sä oot nyt mun ikioma suojelusenkeli ja tiedän, ettet jätä mua koskaan. Koska rakkaus on väkevämpi kuolemaa ja sä oot taivaan kaunein enkeli.