valo voittaa

Kuluneen viikon aikana oon ollut häissä ja 50-vuotisjuhlissa. Molemmat juhlat oli tosi viihtyisiä; ruoka oli taivaallisen hyvää ja ohjelma monipuolista. Sain Tuntemattoman sotilaan luettua ja itkin monta kertaa. Giulia vaihtoi tiistaina perhettä, ja  me valmistettiin "jäähyväisateriaks" brunssi. Talo tuntuu tyhjältä ilman sardinialaista tyttöä, josta ehti viiden kuukauden aikana tulla erottamattomasti osa meidän perhettä. Keskiviikkona alko koulu, ja tekemättömät tehtävät painaa päälle niin raskaasti, että välillä on vaikea saada henkeä. Lukio-opiskelua on jäljellä n. kolme viikkoa, mikä tuntuu ihan absurdilta. Ens maanantaina täytän 19, enkä tiedä onko siinä enää mitään juhlimista. 

Oon itkenyt viime aikoina paljon. Oon itkenyt ikävästä, epätoivosta, ahdistuksesta, ilosta, pelosta ja häpeästä. Mutta oon myös nauranut. Mun elämä on tasapainottelua kuilun reunalla. Välillä tunnen putoavani pohjattoman syvälle, mutta aina on joku ottamassa kiinni. Ystävä, jokin pieni arkinen ilonaihe, perheenjäsen, onnistunut suoritus ja tottakai aina Jeesus. Välillä maailman pahuus ja epäoikeidenmukaisuus, ylivoimanen stressi ja pohjaton ikävä saa mun sydämen puristumaan kasaan, mutten silti voi olla hymyilemättä auringonpaisteelle, joka saa lumihiutaleet säteilemään uskomattoman kauniisti. Valo voittaa kuitenkin aina lopulta, kun vaan jaksaa uskoa.