elämä on nyt

Tiedättekö sen tunteen, kun olis jotain (ainakin omasta mielestä) tärkeetä asiaa, mutta sitä vaan ei saa puettua sanoiksi. Mä tiedän - vähän liiankin hyvin. Mulla on tosi usein viime aikoina ollut pää täynnä ajatuksia, joita olisin halunnut jakaa teidän kanssa. Jotenkin vaan ne ajatukset ei oo millään konkretisoitunut tähän tietokoneen näytölle. Nyt aion kuitenkin yrittää valaista teille ees vähän, mitä mun päässä tällä hetkellä liikkuu. 

Havahduin tänään pitkästä aikaa miettimään, miten helposti "unohdan" olla läsnä. Melkein aina kun näen upean auringonlaskun, kaivan kameran laukusta ja otan ihan liian monta samanlaista kuvaa sen sijaan että vaan hengittäisin syvään ja nauttisin siitä ainutlaatuisesta hetkestä, jota ei voi koskaan enää kokea uudelleen. Liian usein näprään puhelinta, jätän asioita sanomatta, murehdin tulevaisuutta ja myrkytän siten ne elämän hienoimmat hetket. 

Kaikkihan me tiedetään, että jokainen päivä - tai oikeastaan jokainen hetki - voi olla viimeinen, mutta kuinka moni meistä elää sen mukaan? Kun me vietetään aikaa meille rakkaiden ihmisten kanssa, ymmärretäänkö me, että seuraavaa kertaa ei välttämättä enää koskaan tule? Katsotaanko me enemmän puhelimen näyttöön kuin toistemme silmiin? Murehditaanko me menneitä, haaveillaanko me tulevasta vai ollaanko me läsnä siinä hetkessä, joka on oikeasti olemassa? 

 Jos me oikeesti tajuttais, kuinka katoavaista elämä on, sanottaisiinko me useammin toisillemme "minä rakastan sinua"? Kuunneltaisiinko tarkemmin, kun toinen puhuu? Riideltäisiinkö vähemmän? Pyydettäisiinkö helpommin anteeksi? Mietittäisiinkö vähemmän, mitä muut meistä ajattelee? Hengitettäisiinkö syvemmin, syötäisiinko hitaammin, katsottaisiinko tarkemmin? Ja mikä tärkeintä, mietittäisiinkö me enemmän, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? 

Jokainen hengenveto, lausuttu sana tai juttutuokio ystävän kanssa voi jäädä viimeiseksi. Elämä ei ole eilen. Elämä ei ole huomenna. Elämä on tässä ja nyt. Ollaan siis läsnä - sekä itsemme että läheistemme vuoksi.