pimeydestä valoon

Kävelen yksin pimeässä vesisateessa. Jalassa ikivanhat verkkarit ja kuraiset kumisaappaat. Vedän keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Tunnen joka aistillani, että nyt on marraskuu. Nautin pimeydestä. Nautin yksinäisyydestä. Nautin siitä, ettei tarvitse miellyttää ketään. Ei tarvitse sanoa mitään. Ei tarvitse ottaa yhtä ainoaa askelta oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Saa näyttää juuri niin maalaisjuntilta kuin tuntee olevansakin. Saa olla epäonnistunut, väsynyt ja surullinen. 

Mietin kuluneita viikkoja ja sitä tunteiden kirjoa, jota olen taas käynyt läpi. Matkani on jälleen kulkenut ylitsevuotavasta onnellisuudesta ja kiitollisuudesta arkisen harmauden kautta epätoivon syvimpiin syövereihin. Peilistä on liian usein heijastunut pahin viholliseni, jolta en ole saanut kuulla yhtäkään kannustavaa sanaa. Päässä on pyörinyt ihan liikaa ajatuksia, jotka on saaneet kyyneleet nousemaan silmiin ja selviytymisennusteen laskemaan alemmas kuin pitkiin aikoihin. Miten voikaan olla niin vaikeaa kelvata itselleen? 

Askeleeni kulkeutuvat kuin itsestään kohti hautausmaata, jossa kymmenien kynttilöiden valo halkoo pimeyttä. Suru, ikävä ja menettämisen tuska tunkeutuu ihon alle. Mietin elämän katoavaisuutta. Mietin kuoleman läsnäoloa elämässä. Kuka tahansa meistä voi kuolla koska tahansa. Arkiset ongelmani asettuvat yhtäkkiä oikeisiin mittasuhteisiin. Miksi murehtia huomisesta, kun sitä ei välttämättä edes tule? Katseeni osuu isoon puiseen ristiin ja ihmeellinen rauha vie pelon mennessään. Minun ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska Jeesus on jo voittanut sen. Astelen hautausmaan portista ulos ja jätän kynttilämeren taakseni. Pimeys ottaa minut jälleen syleilyynsä, mutta nyt sydämeni on valaistu.

"Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat." ♥♥