Rooma

Mulla olis ihan hirveesti kerrottavaa ja jaettavaa, mutta tällä hetkellä oon niin ahdistunut ja stressaantunut, että sanat on ihan hukassa. Koulu alko eilen ja nyt mun pitäis olla Raumalla koulun retkellä, mutta skippasin sen, koska mulla on ihan järjettömästi tekemistä. Oon siivonnut meidän taloa kaks päivää, koska huomenna italialainen vaihtari muutta meille kolmeks kuukaudeks. Toisaalta niin hienoa ja toisaalta äärimmäisen stressaavaa. Pelkään, etten osaa sanoa mitään ja kaikki menee pieleen. Oon niin perfektionistinen, että haluaisin kaiken olevan täydellistä, kun joku vieras tulee. Se ei oo kuitenkaan mahdollista, kun asuu kuuden muun henkilön kanssa vanhassa ja melko pienessä omakotitalossa. "Siivoaminen täällä on kuin lumen luontia lumisateessa", sanoo meidän isä ja on harvinaisen oikeessa. Kirjotukset lähestyy niin uhkaavasti, että alan välillä hyperventiloida ajatellessani sitä. Musta tuntuu, etten osaa mitään ja oon kyvytön oppimaan. Huono selviytymisennuste - huonot tulokset. Sen oon oppinut psykaa lukiessani, mutten silti osaa muuttaa ajatteluani. 

Palasin keskiviikkoaamuna Roomasta, kuten kuvista ehkä voitte päätellä. Reissu oli fyysisesti aika raskas, koska käveltiin joka päivä useita kilometreja ja lämpöä oli lähemmäs 30 astetta. Viimenen yö nukuttiin lentokentällä, koska ei viitsitty maksaa muutaman tunnin takia hotellista sataa euroa. Tai no mä nukuin pari tuntia ja Iida vahti mua ja tavaroita, haha. Henkisesti puolestaan viisi päivää Iidan kanssa Italiassa hipoi täydellisyyttä. Päätin, että kun saavutaan Italiaan, en murehdi mitään. Samoin kuin viime syksynä Irlannissa, onnistuin tässä hämmästyttävän hyvin. Syynä oli varmasti erilainen ympäristö ja Iidan mahtava seura. Joidenkin ihmisten kanssa on vaan niin tajuttoman hyvä olla, ettei yksinkertasesti voi murehtia.  

Kaupunkina Rooma oli ehkä pienoinen pettymys. Yleisilme oli jotenkin vähän ränsistynyt ja monet hienot paikat oli remontissa. Ihmisiä oli joka paikassa vähän liikaa ja parasta olikin puikkelehtia ihania pikkukujia pitkin. Colosseum, Vatikaani ja muut historialliset rakennukset oli kyllä tosi vaikuttavia, eikä kuvat välitä sitä tunnetta, minkä niiden katsominen livenä sai aikaan. Yhtenä iltana istuttiin pitkään Colosseumin juurella, juteltiin ja laulettiin suomeks hengellisiä lauluja. Välillä istuttiin vaan hiljaa ja katsottiin upeasti valaistua valtavan suurta taideteosta. Varmasti yks mun elämän ikimuistoisimpia hetkiä. 

Viimeisenä iltana Colosseumin juurella tapahtu yks aika hauska juttu. Nuori nainen tuli kysymään multa saisiko lainata mun kameraa hetkeks ja kertoi olevansa armenialainen valokuvaaja Nare Jan Mkrtchyan (katsokaa facebookista) , jonka oma kamera oli hajonnut. Hän oli ollut 70 päivää reissussa ja kiertänyt yli kymmenessä eri kaupungissa. Juteltiin pari tuntia ja otettiin yhdessä valokuvia. Nare oli tullut Roomaan saadakseen kuvan Colosseumista vesipisaran sisässä. Alempana näätte kuvan, jossa mä ja Iida ollaan. Ehkä joku päivä lähdetään moikkaamaan uutta ystävää Armeniaan, saas nähdä!

Oho tekstiä tuli sittenkin enemmän kun uskoin. Kuviakin on aikas paljon, mutta toivottavasti edes joku jakso lukea loppuun asti. Nyt mä jatkan siivoamista ja henkistä valmistautumista huomiseen. Ciao e Crazie!