Tässä sitä ollaan. Väsyneenä. Kaikkensa antaneena. Helpottuneena. Molemmat soveltuvuuskokeet on nyt takana, eivätkä painajaismaiset odotukseni onneksi toteutuneet. Oikeastaan molempia koepäiviä voisin kutsua kokonaisuudessaan melko miellyttäviksi kokemuksiksi, vaikka Joensuun haastattelu sisälsikin huomattavasti Helsinkiä haastavampia kysymyksiä. Nyt sitten vaan odotetaan jännityksellä heinäkuun ensimmäistä ja toivotaan parasta. Huomenna olis vielä hääkuvauskeikka ja sen jälkeen saan vihdoin viettää ainakin muutaman stressittömän hetken. Hengittää syvään ja antaa ajatusten juosta. Nauttia kesästä ja elää hetkessä.
Tällä hetkellä iloitsen yksinkertaisesti siitä syystä, että oon hengissä. Tähän kevääseen on nimittäin mahtunut hetkiä, jolloin oon tuntenut tukehtuvani pakokauhuun ja ahdistukseen. Hetkittäin oon joutunut niin synkän pimeyden valtaan, ettei valonsäteitä oo löytynyt etsimälläkään. Vaikkei mitään erityisen pahaa missään kohtaa tapahtunut, stressi ja pelko sai musta välillä ihan käsittämättömän vahvan otteen. Nyt oon kuitenkin tässä, uuden oven kynnyksellä ja pitkästä aikaa tulevaisuus näyttää valoisalta. Oon jälleen kerran voittanut pelkoni ja selvinnyt asioista, joista en uskonut selviäväni. Oon kaatunut ja noussut ylös, tehnyt virheitä ja oppinut niistä, kadottanut uskon itseeni ja löytänyt sen taas. Kaiken ahdistuksen keskellä oon ymmärtänyt paremmin, miten hukassa olisin ilman Jeesusta. Usko Jumalaan saa mut luottamaan siihen, että oikeat ovet avautuu oikeaan aikaan ja että tapahtuipa mitä vaan, mun ei koskaan tarvi pärjätä yksin. Oon arvokas riippumatta ulkonäöstäni, suorituksistani ja smalltalk-taidoistani. Näyttipä asiat miten synkiltä vaan, mulla on aina tulevaisuus ja toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti