Tänään oli kuuma, vaikkei aurinko päivällä edes paistanut. Ostin tän kesän ensimmäiset suomalaiset mansikat ja söin niitä kermavaahdon kanssa parvekkeella auringonlaskussa. Hymyilin typerästi vastaantulijoille. En siksi, että olisin rakastunut tai erityisen onnellinen, vaan yksinkertaisesti siksi, että voin. Oon kuullut, että hymyilemällä saa aivojakin huijattua luulemaan, että kaikki on hyvin puhumattakaan muista ihmisistä. Eikä mun oikeestaan ees tarvi huijata, koska onhan mulla kaikki hyvin. Oon onnellinen siitä, ettei moneen päivään oo ahdistanut mennä töihin. Vähän aina jännittää ja on levoton olo, mutta sen kanssa pystyy elämään. Joka paikkaan särkee eilisen salitreenin jäljiltä, mutta iloitsen siitä, että oon kerrankin saanut jotain tehtyä.
Oon aina ajatellut, että haluaisin olla positiivisempi ihminen ja kironnut sitä, että mulla on taipumus melankoliaan, murehtimiseen, pessimismiin ja itsesääliin vajoamiseen. Viime päivinä oon kuitenkin tajunnut, että mun luonnollisten taipumusten ei tarvi hallita mun elämää. Voin oppia olemaan optimistisempi. Voin hymyillä, vaikkei hymyilyttäisi. Voin ajatella iloisia asioita ja kiittää, vaikka tekisi mieli takertua elämän pieniin epäkohtiin. Voin itkeä silloin kun itkettää, ikävöidä silloin kun on ikävä ja surra, kun on surun aika. Saan pelätä ja saan murehtia, mutta en halua jäädä negatiivisten tunteiden valtaan. Maailmassa on miljoonia syitä olla ahdistunut ja epätoivoinen, mutta on myös vähintään yhtä monta syytä olla iloinen. On ihan musta itsestäni kiinni minkälaisiin asioihin kiinnitän katseeni. Voin haukkua itseni lyttyyn kerta toisensa jälkeen ja vihata peilikuvaani, mutta yhtä hyvin voin opetella olemaan itseni paras ystävä. Voin keskittyä etsimään itsestäni vikoja, koska niitähän riittää, mutta yhtä hyvin voin keskittyä miettimään, mistä asioista itsessäni tykkään. Ehkä niitäkin löytyy, kun oikein tarkasti miettii. Voin selata ahdistuneena instagramia, miettien miten muilla on paljon enemmän ystäviä ja kaikin puolin upeempi elämä. Voin yrittää rakentaa omasta elämästäni samanlaista illuusiota lisäämällä toinen toistaan hienompia kuvia ja todistella muille, että hei mullakin on ihan kiva elämä. Toinen vaihtoehto on poistaa koko sovellus ja keskittyä siihen, mitä mulla on tässä hetkessä. Oli se muiden mielestä kuinka säälittävää tahansa, se on kuitenkin mun elämä. Yksi, ainoa ja ainutlaatuinen elämä. Miksi tuhlaisin aikani sen miettimiseen, mitä muut tekee ja ajattelee, kun mulla on omakin elämä elettävänä? Oon tuhlannut jo ihan tarpeeks aikaa, enkä halua heittää hukkaan enää sekuntiakaan. Tänään on mahdollisuus muutokseen ja tänään tahdon tarttua tilaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti