keskiviikko 31. tammikuuta 2018

pohjalla

Tänään on taas ollut päivä, jota on leimannut sataprosenttinen varmuus siitä, ettei musta tuu ikinä opettajaa tai ylipäätään kykenevää selviytymään työelämästä hengissä. Oon maannut kolme tuntia sängyssä lamaantuneena yhden luennon ja salitreenin väsyttämänä. Edelleen tuntuu siltä, että mikään unimäärä ei saa mua tuntemaan itseäni virkeäksi ja energiseksi, vaikka viime yönäkin nukuin yhdeksän tuntia. Vasta kun putoaa naama edellä takaisin pohjalle, ymmärtää miten korkealle sitä onkaan tullut kivuttua. Käsittämätöntä, miten yksi huono päivä voi pyyhkiä pois pitkän hyvien päivien sarjan ja täydellinen tyytymättömyys omaan ulkonäköön ja persoonaan, typeriin pelkoihin ja saavuttamattomiin tavoitteisiin voi syöstä epätoivoon, joka tuntuu määrittelevän koko loppuelämää. Kaikki idealistiset kuvitelmat epämukavuusalueelle menemisestä tuntuvat naurettavilta. Minäkö pystyisin joskus tekemään jotain uskaliasta ja rohkeaa? Kliseet siitä, miten kaikki on mahdollista, kun vain uskoo itseensä, saavat kyyneleet nousemaan silmiini. Olen niin kyllästynyt pelkäämään. Olen niin kyllästynyt inhoamaan itseäni. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen, alemmuuskompleksiin ja kaikkiin valheisiin, jotka kerta toisensa jälkeen syrjäyttävät viimeisetkin järjenhivenet päästäni. Miksi on niin vaikeaa olla tyytyväinen itseensä? Miksi on niin helppoa tulkita kaikki ihmisten eleet, sanat ja sanomatta jättämiset itseä vastaan? Miksi ylipäätään tuhlata aikaansa, sen miettimiseen, mitä muut ajattelevat?


Ylpeys, itsekeskeisyys, katkeruus ja kateus ovat pelottavan tuhoisia voimia, jotka myrkyttävät kaiken kauniin vieden elämänilon mennessään, jos niille antaa tilaa hengittää. On niin helppo puhua siitä, että niistä pitäisi päästä eroon, mutta käytännön tasolla asioiden muuttaminen tuntuu olevan ainakin mulle täysi mahdottomuus. Jostain ne aina aika ajoin hiipii salakavalasti saastuttamaan mun ajatusmaailman ja sydämen, vaikka olosuhteissa ei olisi mitään valittamisen aihetta. Tälläkin hetkellä mulla on asiat enemmän kun hyvin. Typerintähän tässä onkin se, että kaikki mun ongelmat on pelkästään mun oman pään sisällä, mutta mulla ei yksinkertaisesti riitä tahdonvoima taistella niitä vastaan. Ja kun oon tarpeeks väsynyt ja heikko, pimeys imaisee mut sisäänsä sellaisella voimalla, että en ehdi puolustautua mitenkään. Aina uudestaan kohtaan sen faktan, että en itse kykene muuttamaan itseäni. Mikään määrä itsehillintää, päättäväisyyttä tai inspiroivia mietelauseita ei tuu koskaan riittämään. Mitä agressiivisemmin yritän päästä omin voimin vapaaksi, sitä tiukemmin jään valheiden verkkoihin jumiin. Onko siis ainut vaihtoehto hyväksyä se tosiasia, että tällainen mä nyt vaan oon ja että säännöllisen epäsäännöllisesti mun pitää käydä pohjalla toteamassa se?


Tiedän, että ennemmin tai myöhemmin mun täytyy päästä käsittelemään näitä vääristyneitä ajattelumalleja jonkun ammattilaisen kanssa, jos haluan päästä elämässä eteenpäin. Kuitenkin uskon, että ainut, joka mut voi täydellisesti eheyttää ja vapauttaa, on Jumala. Miljoonat ihmiset on kautta aikojen saanut todistaa Jumalan rakkauden vavisuttavan muutosvoiman omalla kohdallaan. Raamatussa sanotaan, että "täydellinen rakkaus karkoittaa pelon" ja ymmärrän joka päivä syvemmin, miten heikosti mun sydän on pystynyt sisäistämään sen, että oon täydellisen hyväksytty ja rakastettu puhtaasti armosta. Oon vapaa syyllisyydestä ja riittämättömyyden tunteesta, koska kaikki on jo täytetty. Mun identiteetti ei perustu omiin suorituksiin tai saavutuksiin, eikä mikään epäonnistuminen koskaan voi riistää mun arvoa. Niin kauan kuin tuijotan itseeni, toisiin ihmisiin tai toinen toistaan synkeämpiin olosuhteisiin vajoan vaan syvemmälle itse kaivamaani kuoppaan. Mutta jos jaksan viimeisillä voimillani nostaa kyyneleiden sumentamat silmäni ristiinaulittuun Jeesukseen, joka antoi kaiken minun puolestani, saan taas muistutuksen siitä, kuinka rakastettu ja arvokas olen. Riippumatta älykkyysosamäärästäni, ulkonäöstäni ja sosiaalisuuteni tasosta. Kukaan tai mikään muu ei voi koskaan täyttää sitä kalvavaa tyhjyyttä sisälläni, joka huutaa hyväksyntää ja rakkautta. Miksi niin usein etsinkään vastauksia ihan vääristä paikoista? Kuinka monta kertaa täytyy pettyä ja hakata päätänsä seinään, jotta ymmärtää Jeesuksen olevan vastaus kaikkeen? 



Kuuntele nää biisit:

Suhe Live - Jeesus Riittää
Suhe Live - Mitään muuta en 
Suhe Live - Tuuleen ♥

8 kommenttia:

  1. Voi miten ikävää ja samalla helpottavaa kuulla et jollain muulla on ollu myös tämmönen päivä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että sullakin :( Näitä tulee aina välillä, toivottavasti meillä molemmilla on huomenna parempi päivä! Tsemppiä ❤

      Poista
  2. Olkoon tämä päivä Pyhän Hengen rauhan, ilon ja rakkauden täyttämä. Sinä riität, sinä olet Jumalan tytär, Kuninkaan perillinen, arvokas ja tärkeä.

    VastaaPoista
  3. Milja hurjasti tsemppiä, koko postaus olis voinu olla tismalleen sanasta sanaan munkin kynästä. Mietin ihan samoja juttuja omista opinnoista sekä itsestäni, ja se on hurjan raskasta viikosta ja kuukaudesta toiseen.. Hae ihmeessä apua vaikka se jännittää tai pelottaa, se todellakin kannattaa - se voi olla hirmu iso voimavara sun uskon tukena ja ohella!
    Tsemppiä talveen ja kevääseen! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana Sara, harmi kuulla että sulla on samanlaisia fiiliksiä :( Joo oon samaa mieltä! Samoin sulle tosi paljon tsemppiä ja halauksia ❤

      Poista
  4. Kiitos kirjoituksestasi ja rohkeudestasi. Sanoitit todella hyvin myös minun kokemukseni...kaikki tuo tuntuu NIIN tutulta! Kuin omia ajatuksiani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi harmi, jos sullakin on vastaavia fiiliksiä :( Tsemppiä ja halauksia ❤ Ihanaa jos tästä oli sulle jotain apua!

      Poista