vuosi kuolemastasi

Herään herätyskellon ääneen. En jaksaisi millään nousta sängystä ja raahautua historian kokeeseen. Lukeminen on jäänyt vähälle ja pelkään, etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen. Pakotan itseni nousemaan ja suoritan aamutoimet rutiininomaisesti. Ajan skootterilla tuttua reittiä kouluun, moikkaan käytävällä vastaan tuleva tuttuja ja istun paikalleni tuttuun luokkaan. Kaikki on tuttua, turvallista ja tavallista. Kirjoitan tuskaisesti esseen kylmästä sodasta ja ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksesta. Palautan paperin opettajalle ja lähden helpottuneena ulos luokasta. Kävelen ala-aulaan ja suuntaan kavereiden luo. Vilkaisen kännykkää ja huomaan saaneeni viestin facebookissa itselleni tuntemattomalta henkilöltä. Avaan viestin huolettomasti ja luen sen. "Hei ihan kamalasti voimia sinullekin! Koita pärjäillä äläkä jää yksin! Ei Roosasta olis voinu aavistaa mitään tämmöistä.." Sydämeni jättää muutaman lyönnin väliin. Kuka Roosa? Mitä on tapahtunut? Katson yhteiset kaverimme ja huomaan sinun olevan niiden joukossa. Karmiva totuus alkaa valjeta minulle, mutta en itke. Olen shokissa. Lähden pois koulusta. Ajan skootterilla samaa tuttua reittiä kuin aamullakin, mutta maailmani on muuttunut. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Nyt kyyneleet valuvat valtoimenaan ja minun on vaikea saada henkeä. Selviän kuitenkin kotiin ajamatta ojaan ja astelen horjuvin askelin kotiovesta sisään. Itken holtittomasti ja isä katsoo minua kauhistuneena. "Roosa on kuollut", soperran. Isä ottaa minut suureen syleilyyn ja antaa itkeä olkaansa vasten.

Elämäni hirveimmästä päivästä on nyt vuosi. V-u-o-s-i. Samalla niin pitkä ja lyhyt aika. 365 päivää tämä maailma on joutunut pärjäämään ilman sinua. Ilman sinun loistavaa hymyäsi ja rakastavaa läsnäoloasi. Muistan sanoneeni sinulle joskus, että olisipa maailmassa enemmän sellaisia ihmisiä kuin sinä. Ihmisiä, joiden seurassa on lähes mahdotonta olla hymyilemättä. Ja toisaalta sellaisia, joiden olkapäätä vasten voi myös itkeä. 

Kuvittelin, että ymmärtäisin poissaolosi viimeistään hautajaisissa. Nyt vuoden jälkeen tajuan olleeni totaalisesti väärässä. En nimittäin ymmärrä vieläkään. En järjen enkä tunteidenkaan tasolla. Kuvittelin, että tänään, kuolemasi vuosipäivänä, minun olisi helppo itkeä. Surra kaikki se suru, jonka olen työntänyt syrjään jatkuvasti kuluneen vuoden aikana. Nyt tajuan, ettei se ole yhtään helpompaa tänään kuin muinakaan päivinä. Tiedän, että  minun pitäisi päästää paha olo ulos, mutta en osaa. Kyyneleiden tilalla on vain syvä ahdistus. Ahdistus, jolle en osaa tehdä mitään. Ahdistus siitä, ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu. Koska minä en ymmärrä itsekään. Ainut ihminen, jolle haluaisin nyt puhua olet sinä. Uskon, että sinä ymmärtäisit. Sinä olet kuitenkin poissa. Sinä olet kuollut. Minä voin puhua sinulle mielessäni, mutta en saa vastauksia. En voi nähdä sinun hymyäsi enkä tuntea fyysistä läsnäoloasi. Ja se sattuu.  

Vuosi on kulunut ja minä olen edelleen täällä, taistelemassa pimeyttä vastaan sinunkin puolestasi. Tiedän, että edessä on vielä paljon tuskaa ja menetyksiä, mutta jos olen selvinnyt tästä, tulen selviämään muustakin. Elämä jatkuu, jos sen antaa jatkua. Minä tiedän, ettet sinä halunnut satuttaa ketään. Minä tiedän, että sinä haluat minun jatkavan elämää. Pitäen elossa sinun muistoasi. Minä en koskaan unohda sinua. Olen älyttömän kiitollinen jokaisesta hetkestä jonka sain viettää kanssasi. Rakastan sinua ikuisesti.